maanantai 2. helmikuuta 2009

Norsu liukkaalla jäällä

Olen aina pitänyt luistelusta. Lapsena kävin koulun luistinradalla luistelemassa joulunaikaan iltamyöhällä, kun siellä ei ollut ketään muuta, ja tunnelma oli taianomainen. Kelmeät keltaiset valot loivat outoja varjoja jäälle ja peittivät tähdet näkyvistä. Kuu paistoi. Kaukaista liikenteen melua lukuun ottamatta ei kuulunut muita ääniä kuin terien sirahtelut jäällä.

Opin nopeaksi ja pelottomaksi. Jopa liikuntatunnilla sain tuntea olevani kerrankin jossakin hyvä. Lukiossa koin ensimmäisen kerran luistellen tehtävän cooperin testin riemut - suorastaan lensin jäällä kenttää ympäri, ympäri. Toinen käsi selän taakse ja vielä kovempaa. Olin syntynyt pikaluistelijaksi.

Maailma kuitenkin vei ja luistelu jäi - yli kymmeneksi vuodeksi. Mielenkiintoisia nämä ihmisen kaikkivoipaisuuskuvitelmat: jos kerran on osannut jotakin, olettaa, että taidot säilyvät aina. Oli aika järkytys mennä taas jäälle ja tajuta, että pystyssä pysyminenkin tuottaa vaikeuksia. Uudenaikaiset luistimet ovat urheilullisia, mukavia, ja lämpimiä, terät teräviä ja hienoja, mutta nykyaikainen norsu ei enää osaakaan käyttää niitä.

Katson televisiosta taitoluistelua, helpon näköisiä käännöksiä ja liukuja, sykähdyttäviä piruetteja ja jännittäviä hyppyjä ja toivon osaavani edes jotakin. Ensin on kuitenkin saatava takaisin edes ne taidot, jotka joskus omasi. En aio antaa periksi. Jossakin sisälläni on kaikki se helppous ja vauhti, kaikki rohkeus osata.

Ei kommentteja: