sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Kirjavat kuvat

Eräs lempikohdistani Amelie-elokuvassa on se, kun Amelie pudottaa hajuvesipullon korkin, joka kierii lattialla ja kilauttaa irti seinäkaakelin, jonka takaa paljastuu aarrekätkö.

Toissayönä näin unta, että olin kylpyhuoneessa, ja huomasin yhtäkkiä lattianrajassa tuollaisen irrallisen suorakaiteenmuotoisen kaakelin, jonka takaa hyppi esiin noin viisisenttinen musta kysymysmerkki. Menin kaakelin kokoisesta aukosta sisään ja pääsin johonkin toiseen huoneistoon, jossa kaikki oli jotenkin vedensävyistä. Juteltuani hetken ihmisten kanssa minulle selvisi, että olin siirtynyt vuoteen 19 081. En tiennyt, mitä ajatella.

Viime yönä taas löysin myyttisen ja muinaisen El Doradon. Se sijaitsi keskellä smaragdinvihreää sademetsää, ja siellä oli tavattoman vehreää ja kaunista, vaikka kaikenlaisia vaarojakin - asiaankuluvasti - matkalla kohtasin.

Keskustelin tässä taannoin -valvetodellisuudessa - erään ystäväni kanssa siitä, luopuisinko unistani, jos voisin. Sellainen ei kävisi mielessänikään. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että näen fantastisia unia, joissa tapahtuu uskomattomia asioita ja joissa saan välillä olla joku aivan toinen ihminen, sillä näen toki yhtä eläviä ja voimakkaita painajaisiakin. Olen kokenut unissani kauhuja, joita onneksi en ikinä todellisuudessa joudu kokemaan, olen kuollut ja joutunut kidutetuksi ja tapetuksi monenmonta kertaa, olen paennut ahdistuneena ja vainottuna, kokenut ydinsodat ja kaikenlaiset toimintajännärit ja heilutellut kirvestäkin ihan tosimielessä tuhoisin seurauksin.

Olen nähnyt paljonkin unia, jotka olisivat saaneet jäädä näkemättä. Viime yönäkin näin taas iänikuista oranssia metropainajaistani, ja myös sitä aina toistuvaa unta, että olen menossa/mennyt kouluun, eikä minulla ole lukujärjestystä tai läksyjä tehtynä, olen aina myöhässä enkä koskaan löydä oikeaa luokkaa. Uuvuttavia, toistuvia unia, joista en ota selvää.

Unien tulkinnassa itse tapahtumilla ei ole oikeastaan mitään väliä, tunnelma ratkaisee. Siksi tuo kadonneen ja myyttisen asteekkikaupungin löytyminen ei sinänsä ollut olennaista - luulen, että kuvallinen inspiraationlähteeni uneen ovat lähinnä lapsena luetut Aku Ankat. Merkittävää unessa oli löytämisen tunne, se olo, että minä olen jotenkin ainutlaatuinen, koska löysin jotakin, mitä kukaan muu ei ole löytänyt. Olin haltioitunut syvänvihreästä viidakosta ja kaupungin ihmeellisistä rakennuksista.

Unet opettavat uusia asioita itsestä. Joskus ne auttavat jäsentämään ja ymmärtämään omaa elämäntilannetta ja omia tunteita. Olen myös nähnyt kaksi unta, jotka ovat ratkaisevasti muuttaneet elämääni. Kerron niistä joskus.

5 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

En luopuisi minäkään unistani. Pidän jopa painajaisista, koska olen oppinut olemaan "ulkopuolinen" niissä, tarkkailemaan tilannetta tasolla, jossa tiedän näkeväni unta. Painajaisissakin tapahtumat ovat usein ihmeellisiä ja kummallisia, ja se pelkokin tuntuu hyvältä välillä. Kai sitä unissaankin hakee niitä huipputuntemuksia.

Möme kirjoitti...

Tuohan kuulostaa kätevältä! Itselläni on todella harvoin unessa mitään tajua siitä, että on olemassa jokin toinenkin todellisuus. Joissakin unissa se olisi ihan hyvä juttu. :-)

Jäänainen kirjoitti...

Pääsin tuohon sillä, että rupesin kirjoittamaan uniani säännöllisesti muistiin, aina ensimmäiseksi kun heräsin, vihko valmiina sängyn vieressä. Sitten siitä pikkuhiljaa aloin harjoittelemaan unieni muovaamista haluamaani suuntaan. Enää en kirjoita uniani juurikaan muistiin, mutta kyky tajuta ne uniksi (useimmiten) on säilynyt.

Tosin minulla on aina ollut kyky nähdä unen kaltaisia kuvia (tapahtumia) puolinukuksissakin, siis ei vielä missään todellisessa unennäössä. Joten saman tietoisuuden siirtäminen uniin ei ole ollut liian vaikeaa.

Möme kirjoitti...

Kuulostaa aika poikkeukselliselta kyvyltä :-)

Jäänainen kirjoitti...

Ja minä kun jotenkin olen pitänyt sitä tähän omituiseen neurologiaani kuuluvani. Ainakin yksi erittäin vahvasti asperger-ehdokas ystäväni pystyy samaan.