perjantai 23. tammikuuta 2009

Mitä tahansa

Näin taas fantastisia unia. Toisessa olin jotenkin kahden maailman välissä, siis jonkinlainen henkiolento (ei mikään enkeli tai sellainen), jota suurin osa ihmisistä ei nähnyt. Minulla oli tietysti myös kaikkia erityiskykyjä.

Jälkimmäisessä unessa osasin taas lentää. Harjoittelin jonkin kaupungin yläpuolella ja kokeilin, alkaako pelottaa, jos lentää viidennen kerroksen sijaan kymmenennen kerroksen korkeudella. Siihen tottui yllättävän nopeasti :-) Ja sitten pystyin tarvittaessa kymmenkertaistamaan nopeuteni ja syöksymään ilmojen halki käsittämätöntä vauhtia.

Pieni ongelma oli vain se, että olin jostakin syystä etsintäkuulutettu. Lensin yhtäjaksoisesti Lontoosta Skotlantiin, jossa oli pakko laskeutua lepäämään ja jäin melkein kiinni. Mutta vain melkein. Sitten mietin, suuntaanko Eurooppaan vai jaksaisinko lentää Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Vapauden ja voittamattomuuden tunne oli huikea.

Keskustelimme puolison kanssa siitä, miten paljon parisuhteemme on muuttunut ja elämä helpottunut sen jälkeen, kun hänellä diagnosoitiin ADHD. Pelkkä tieto asiasta auttaa meitä molempia suhtautumaan eri lailla itseemme ja toisiimme kuin ennen.

Minä olen huono kestämään ristiriitoja ja pyrkinyt aina ratkaisemaan kaikkien muidenkin ihmisten ongelmat. Nyt kuitenkin tiedän, että puolisoni tarvitsee draamaa: hän tarvitsee ongelmia ja haasteita ja tunteiden vuoristorataa, eikä siinä ole mitään huolestuttavaa. Aiemmin yritin ratkoa hänen elämäänsä, ja turhauduimme molemmat. Nyt osaan antaa tilaa hänen tunteilleen - ne kuuluvat asiaan. Ja toisaalta osaan antaa myös itselleni luvan olla ottamatta päänsärkyä, jos hänellä on vaikeaa.

Nykyisin jos puolisollani on jokin vitutuspäivä, pystyn olemaan aidosti myötätuntoinen, koska sallin itseni olla hyvällä tuulella, jos siihen on aihetta. Tiedän myös, että puolisoni tunnelma voi muuttua hyvinkin yllättäen aivan päinvastaiseksi. Arvaamattomuus ei enää ahdista, vaan on hetkittäin jopa kiintoisaa ja hauskaa vaihtelua. Olen oppinut arvostamaan puolisoni ainutlaatuisuutta, enkä enää yritä tunkea häntä johonkin omaan normaalimuottiini.

Elämä on helpompaa. Se näkyy myös unissani.

4 kommenttia:

Kiukkuinen Majava kirjoitti...

Mielestäni Suomen AD/HD-Aikuiset ry:n sivuilla oli hyvä pieni teksti aiheesta.

Noista vinkeistä mielestäni paras on tämä:
"Perhe oppii nauramaan AD/HD ominaisuuksille - perheessä kiinnitetään huomiota enemmän siihen, mitä perheenjäsenet tekevät oikein kuin siihen, missä he toimivat väärin"

Nimenomaan pitäisi pystyä nauramaan omille (huonoille) ominaisuuksilleen - hyväntahtoisesti, samoin kuin pitäisi pystyä nauramaan toisten vastaaville ominaisuuksille sen sijaan, että niistä ärsyyntyisi. Tällä tavalla ristiriitatilanteet ratkeavat usein kuin itsestään, harva jaksaa pitkään kiukutella, jos toinen vain hymyilee ja naureskelee iloisesti.

Riitaankin tarvitaan aina vähintään kaksi henkilöä.

Möme kirjoitti...

Kiitos kommentista. Ajattelinkin vähän sinua, kun kirjoitin tätä, koska olen kiinnostunut, miten elämäsi muuttuu diagnoosin myötä.

Nauru ja huumori auttavat kyllä moneen paikkaan. Ne antavat tilaa ja näkökulmaa.

Jos vaikka puolisolla on vaateongelma ja siis elämä lopussa, pystyn näkemään tilanteen koomisuuden ja naureskelemaan hyväntahtoisesti. Se luo sallivan ilmapiirin.

Aiempi tiukkapipoinen ongelmanratkaisu-lähestymistapani vaikutti varmaan vain siltä, että ongelmia ei saisi olla tai että ainakin niistä on päästävä pikaisesti eroon. Ja sitten olen ärsyyntynyt, kun mikään ratkaisuehdotus ei ole kelvannut.

Nyt tajuan, että elämän pitääkin välillä olla ohi siksi, ettei osaa valita kahdesta kivasta asukokonaisuudesta. Se on aivan normaalia, jos on adhd. Ja että siihen voi liittyä suurta olemassaolon tuskaa, stressiä kaikesta maan ja taivaan välillä, itkua, räyhäämistä, kaikkien vaatteiden heittämistä lattialle, suuttumista puolisolle ilman näkyvää syytä ja kaikenmoista venkoilua niin kauan, että hermostunut puoliso saa tarpeekseen ja painelee ovet paukkuen huoneesta - ja sitten viiden minuutin päästä adhd tulee innoissaan keikistelemään hienossa asussaan, joka on täysin erilainen kuin aiemmat kaksi vaihtoehtoa.

Se on oikeasti hauskaa - ei käy elämä tylsäksi! Ja silloin ihailee vilpittömästi adhd:n luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä ja aiempaa tunteen voimaa.

Jäänainen kirjoitti...

Aivan ihania oivalluksia. Tottakai elämän täytyy loppua juuri silloin kun huomaa ettei se vaate jota haluaisi käyttää olekaan puhtaana tai että juuri se tee jota haluaisi juoda on loppu. *hihittelee omillekin toilauksilleen* Ja ihanaa, että osaat suhtautua noin myönteisesti. :-)

Möme kirjoitti...

Myönteinen suhtautuminen ei onnistu läheskään aina, mutta kehityn onneksi koko ajan. Tosi usein vain ärsyynnyn, kun en ymmärrä adhd-ihmisen käytöstä. Mutta siihenkin osaan nykyään suhtautua paremmin ja antaa tilaa myös omille tunteilleni, aiemmin tukahdutin niitä paljon.

Meillä on sillä laillakin hyvä tilanne, että puolisolla on toimiva lääkitys. Kuten Majavalle totesit, läheiset kyllä huomaavat lääkityksen tehon. Luomupäivinä sitten riidellään :-)

Mutta vakavasti puhuen, mitä enemmän opin puolisoni adhd-piirteitä tuntemaan, sitä vahvemmin olen sitä mieltä, että adhd on myönteinen, ei kielteinen, asia. Se tekee ihmisestä todella ainutlaatuisen.