maanantai 1. joulukuuta 2008

Yrittäminen ja urautuminen

Täällä taas pieni mömmelönorsu ihmettelee ihmisten elämää.
Syy: urakehitys.

Olen tänään työn puolesta lukenut erilaisten ihmisten urakertomuksia. Minun ikäiseni, vähän yli kolmikymppiset ihmiset, saattavat olla opiskelleet ja tehneet töitä useissa maissa (ja puhuvat siksi sujuvasti neljää-viittä kieltä), suorittaneet useita eri alojen tutkintoja, siirtyneet johtotehtäviin ja johtotehtävistä vielä vastuullisempiin johtotehtäviin, ja ovat nyt jo melkoisen korkealla jonkin suuren yrityksen organisaatiossa. Lisäksi on tietysti myös perhe ja lapsia. Ja vapaa-aikaa vietetään jonkin pitkäjänteisyyttä, asiantuntemusta tai luonteenlujuutta ilmentävän harrastuksen, kuten maratonjuoksun, uusrenesanssin ajan maalaustaiteen tai Bordeaux'n alueen viinien, parissa.

Hämmennyn tällaisista tarinoista. Ensin tulee mieleen, onko tässä koko totuus. Onko ihmisellä oikeasti kaikki näin järjestyksessä, onko ainakaan aikaa lapsille ja puolisolle, jotka ehkä ovat kärsineet muutoista maasta toiseen? Kuinka sujuvaa se kielitaito oikein on, kun itse on opiskellut koko elämänsä kieliä, ja vieläkin on tuskallisen tietoinen siitä, ettei koskaan voi oikeasti hallita kyseistä kieltä kuin syntyperäinen? Kuinka motivoitunutta se tutkintojen suorittaminen on ollut, vai onko sitä vain kahlattu tenttien läpi vittuuntuneena ja rimaa hipoen? Sitten alan miettiä, miksi en lainkaan pysty samastumaan näihin tarinoihin.

Kyllähän minunkin elämästäni harkitusti tiivistäen varmaankin saisi ihan yhtä menestyksekkään kuuloisen tarinan. Mutta silti epäilen, että näitä uraa tekeviä ihmisiä ajaa eteenpäin jokin intohimo työhön, jota minulla ei ole. Kyllähän minäkin haluan oppia ja kehittyä, se on koko elämäni tavoite: oppia lisää itsestäni ja muista ihmisistä, oppia uusia kieliä ja taitoja, saada lisää tietoa vaikka mistä kiinnostavasta. Pidän itseäni hyvinkin kunnianhimoisena ihmisenä. Mutta ei se kohdistu työhön. Tietenkin se vaikuttaa työssäni, mutta tuntuu, että on aivan erilaista toimia yrittäjänä kuin luoda uraa palkkasuhteissa.

Minun pitäisi olla todella innoissani ja sitoutunut yrityksen linjaan, jotta jaksaisin olla palkkatyössä. Ja saada erittäin hyvää palkkaa, mutta sekään tuskin riittäisi motivoimaan minua lähtemään joka aamu liian aikaisin pois kaiken minulle tärkeän luota. Työ ei ole koskaan ollut tärkeimpien asioiden sijalla elämässäni, enkä ole koskaan halunnut tehdä uraa. Ammatillinen tavoitteeni nuoruusiästä asti on ollut järjestää itselleni työ, jossa on mahdollisimman paljon vapautta. Vapaus olla missä haluan milloin haluan, mieluiten yksin omassa rauhassa. Vapaus tehdä työtä tai olla tekemättä. Vapaus valita itselleni mielekästä tekemistä, josta maksetaan sopivasti niin, että tulen toimeen.

Minulla on se vapaus, ja nautin siitä joka ikinen päivä. Silti joskus mietin, onko näiden muiden ihmisten elämä hohdokkaampaa kuin minun. Ja jos on, haittaako se, jos kuitenkin olen tyytyväinen näin? Linnan juhlia katsellessa sitä voinee taas miettiä. Kyse ei ole kateudesta, vaan jonkinlaisesta epämääräisestä tunteesta, jäänkö paitsi jostakin. Elävätkö kaikki muut ihmiset aivan erilaista elämää kuin minä, olenko jotenkin ulkopuolella?

Nyt kun katson työhuoneen ikkunasta hämärän lumiseen maaseutumaisemaan, osun jalallani pöydän alla päiväunia katselevan lemmikin pehmeänlämpimään turkkiin ja mietin, hakisinko itselleni kupin teetä, vai olisiko jo lounasaika, tuntuu, että olen todellakin ulkopuolella. Ja oikein hyvällä tavalla.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Kyllä, todella hyvällä tavalla ulkopuolella. Siinä onnellisessa asemassa, että olet voinut järjestää itsellesi työn, jota voit tehdä itsenäisesti ja kotoa käsin.

Minäkin kuulin eilen yhden menestystarinan. Ihminen, jolla on akateeminen tutkinto, tekee päivätyötä ja todella pitkiä päiviä, lapsia ja aviopuoliso, ja lisäksi julkaistuja kirjoja yhdeksän kappaletta. Tunsin itseni niin pieneksi ja kyllä, laiskaksi, kun en kaikesta ajastani huolimatta ole saanut aikaiseksi edes yhtä kirjaa. Ja kun en illalla vielä raskaan päivän päätteeksi jaksa enää keskittyä kirjoittamaan ennen nukkumaanmenoa.

Joskus vain tulee mieleen, kuinka paljon tällaiset ihmiset liioittelevat tekemisiään, tai kuinka kauan he mahtavat jaksaa samaa rataa. Milloin romahdus tapahtuu.

Tai sitten vain täytyy uskoa se, että tällaisia ihmisiä vain ihan tosissaan on olemassa, jotka jaksavat ja haluavat moista elämää. Vaikka kummallista se minustakin on.

Möme kirjoitti...

Keskustelin tästä eilen vielä tuttavien kanssa, ja joku heistä totesi, että tällaisten menestystarinoiden takana on yleensä todella joustava puoliso. Onhan selvää, että jos ihminen käyttää suurimman osan valveillaoloajastaan työhön, luottamustehtäviin ja harrastuksiin, aikaa ei jää kotitöille ja perheelle. Toinen vaihtoehto on tietysti se, ettei nuku juuri lainkaan - sellaisiakin ihmisiä on.

Koen olevani itse tällä hetkellä onnellisessa asemassa, mutta silloin kun olen hakenut elämääni suuntaa ja tehnyt tulevaisuutta ja ammattia koskevia päätöksiä, en koe olleeni millään lailla onnellisessa asemassa. Paitsi ehkä siinä suhteessa, että Suomessa voi saada valtion takaamaa opintolainaa. :-) Kaikki muu on ollut valintoja, päättäväisyyttä ja työtä, ei asemaa.

Siksi ajattelen, että jokainen pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä ainakin jossakin määrin ja tekemään itselle sopivia valintoja - monesti tarvitaan vain uskallusta.