tiistai 9. joulukuuta 2008

Sanojen täyttämät huoneet

Olen opiskellut koko syksyn italiaa. En toki vielä osaa kuin alkeet, mutta alan vähitellen päästä sisälle kielioppiin, tuohon kielen kiehtovaan matemaattiseen järjestelmään, ja sitä kautta koko kielen logiikkaan. Sanojen oppiminen tuntuu välillä työläältä, ja huomaan sen olevan nyt vaikeampaa kuin kouluaikoina, mutta jokin sanojen yhdistämistä koskeva johdonmukaisuus tarttuu heti päähäni ja alkaa availla siellä uusia ovia.

Kiehtovaa on myös romaanisten kielten samankaltaisuus sanoissa ja rakenteissa. Uuden oppimansa voi kytkeä jostakin pulpahtaviin ranskan sanoihin ja rakenteisiin. Maistelen sanoja, valitsen inhokkeja (il francobollo) ja suosikkeja (pomeriggio, dieci), tuijotan Wikipedia - l'enciclopedia liberan sivuja siinä toivossa, että ymmärrän jotakin, yritän oppia sanomaan pitkiä lukuja nopeasti: duemilanovecentoquarantacinque. Tunnen, että kieli on ravintoa älylle ja aisteille, ja avaa ainutlaatuisia näkökulmia eri kulttuureihin. Olen malttamaton ja haluaisin heti osata kaiken.

Silti tiedän, että tehtävä on mittapuuni mukaan toivoton. Esimerkiksi englannin kieltä olen opiskellut 20 vuotta, asunut jopa vuoden englanninkielisessä maassa, ja sen jälkeen käyttänyt englantia työssäni joka päivä, tuottanut sitä, ymmärtänyt, lukenut ja kuunnellut. Mitä enemmän olen oppinut, sitä kipeämmin olen tietoinen siitä, etten koskaan voi oppia sitä kuin äidinkielenään englantia puhuvat. Voin nähdä englanninkielisiä unia, kirjoittaa englanniksi runoja, mutta koskaan en saavuta englannin kieleen sitä varmaa, tunnepohjaista ja leikittelevää suhdetta, joka minulla on suomeen. Tähän kieleen olen kasvanut sisään - toinen kieli on aina vain opittu.

Puoliso vertasi kieltä osuvasti taloon. Suomi on kotini, tunnen sen jokaisen nurkan, voin antaa jonkin huoneen olla siivoamatta ja ripustaa toiseen joulukoristeita. Voin maalata seinät millä värillä tahansa ja vaihtaa sohvan paikkaa vaikka päivittäin, ja se on aina sama, minun kotini. Minulla on siitä lukemattomia muistoja, jotka koskettavat syvimpiä tuntojani. Vieras kieli taas jää aina vähän etäiseksi: Voin asua siinä talossa vaikka vuosia, viihtyä todella hyvin ja nauttia kauniista ja kotoisesta sisustuksesta, mutta se on aina pohjimmiltaan jonkun toisen koti. Jouluvalot voin laittaa, mutta en tohdi alkaa sisustaa uudestaan. Eikä sitä muutenkaan noin vain aleta remontoida jonkun toisen taloa.

Kaikkea olemistani leimaa pieni kunnioitus: tämä on toisen omaa, se on otettava huomioon. Ja aina välillä ihmettelen jotakin outoa yksityiskohtaa: miksi tällainen valaisin? Mitä tämä taulu oikein esittää? En ymmärrä - ja vaikka järjellä ymmärtäisin, tunnetasolla en. Availen vähän varovasti laatikoita, varon paukuttamasta ovia tai läikyttämästä teetä pöydälle.

Italian suhteen olen vasta siinä onnellisessa vaiheessa, että olen avannut etuoven, astunut eteiseen ja häikäistynyt eksoottisen kauniista ja seikkaperäisestä sisustuksesta, avattavien väliovien ja tutkittavien huoneiden rivistöstä edessäni.

Kielen tuttuus ja vieraus on kiehtovaa, ja saa onnelliseksi siitä, että minulla on kuitenkin äidinkieli, jota voin sanoa kodikseni, ja paljon muita koteja väliaikaisasumuksikseni. Kielen ja minän suhde on arvaamattoman henkilökohtainen. Tulee mieleen eräs muisto; lapsena kasetilta kuunnellussa Pupu Tupuna -sadussa oli loppu, joka jostakin ihme syystä lopullisuudessaan ja yksinäisyydessään koskettaa vielä aikuisenakin:

"Niin nukahti pieni ja utelias Pupu Tupuna vieraaseen sänkyyn ihmisten talossa".

4 kommenttia:

Kiukkuinen Majava kirjoitti...

Loistava vertaus tuo kieli - talo. Kaiken lisäksi kun se vieläpä korreloi hyvin sen kanssa, miten aivot ja muisti toimivat (muodostaen yhteyksiä eri asioitten välille). Mitä paremmin talon tuntee, sen nopeammin sieltä esimerkiksi löytää kadoksissa olevan esineen.

Möme kirjoitti...

Hyvä uusi näkökulma, kiitos tuosta. :)

Jäänainen kirjoitti...

Tuli muuten mieleeni, että mielenkiintoinen näkemys sinulla kielen opiskeluun. Ei siis mikään outo itsellenikään, mutta välähti vain, että yllensä varmaan ihmiset opiskelevat uutta kieltä halutessaan kommunikoida sen kielisten ihmisten kanssa. Sosiaalisista syistä. Minäkin harmittelen usein sitä, etten kykene englanninkielellä siihen, mihin sitä äidinkielenään puhuva. Mutta totta tosiaan, kommunikointi sujuu silti hyvin.

Asialla on monta puolta. :-) Hyvää jatkoa italian opiskelulle.

Möme kirjoitti...

Avasitpa, Jäänainen, kiinnostavan näkökulman! Grazie! En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta minä en tosiaan opettele kieltä pystyäkseni kommunikoimaan. Se on tietenkin ihan kätevää, mutta kun alan opetella kieltä, minulla ei ole mitään tavoitetta tutustua senkielisiin ihmisiin.

Olen ennenkin ajatellut, että on varmaan asperger-piirre minussa, että ihmiset eivät ole minulle ensisijaisen tärkeitä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: minulla on läheisiä ystäviä, jotka ovat todella rakkaita, ja joille osoitan kiintymystäni. Ja ihmiset ovat kiinnostavia. Mutta maailmassa on paljon kiinnostavampiakin asioita. ;-)

Kielet ovat minulle avaimia kulttuureihin, mutta en ajattele ihmisiä kovin olennaisena osana kokonaisuutta. Tiedän, että tämä on aivan hullua ajattelua, ihmisethän kulttuurin tekevät. Mutta otetaan vaikka italian kieli: minulle se on ensisijaisesti ruokakulttuuria, vehreää maaseutua, musiikkia, estetiikkaa. Tietysti on kiva voida joskus mennä vaikka italialaiseen kahvilaan ja osata esittää tilauksensa italiaksi, mutta se ei ole niin tärkeää. :-)