maanantai 15. joulukuuta 2008

Saavuttamaton jokin

Mikä tässä suomalaisessa juhlaperinteessä on vikana, kun se ei suvaitse toisinajattelijoita?

Sanotaan, että rituaalit lähentävät ihmisiä ja perheenjäseniä, mutta onko tarkoitus karkottaa ulkopuolisiksi ne, jotka eivät miellä näitä riittejä ja koe niitä omikseen? Miksi niitä ihmisiä vieroksutaan, jotka eivät halua mökille juhannuksena, jotka kaihtavat suomalaista viinakulttuuria, jotka eivät välitä joulusta tai eivät halua yhden yhtä pääsiäismunaa? He eivät näe perinteissä, koristeissa ja tavoissa mitään mieltä - enkä suoraan sanoen syytä heitä siitä. Eihän rituaaleissa yleensä ole mitään järkeä, jos niitä alkaa tarkemmin kyseenalaistaa, paitsi juuri tuo yhteisöllisyys. Jouluruoat on tästä usein käytetty esimerkki: minkään kulinarismin voimasta tuskin kaikki söisivät muinaisesta agraarikulttuurista periytyneitä juuresruokia ja sianpotkaa.

Suurimmalle osalle rituaalit ovat nähtävästi kivoja juttuja, varsinkin, jos niitä ei ota liian vakavasti, vaan valitsee itse, mitä itse haluaa toteuttaa. Tavan vuoksi on mielestäni turha tehdä mitään, ja stressaaminen on suorastaan hölmöä. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa ihmisistä ottaa ainakin jonkinlaisia paineita vaikkapa joulusta. Nauttii hetkittäin, mutta puhuu myös, että kun pitäisi ehtiä sitä ja tätä, ja hikoilee kauppojen jouluruuhkassa. Kiukkuinen majava tuskailee joulukorttien kanssa tänään, ja tuli mieleen, miksi ihmeessä joulukortteja tarvitsee lähettää, jos koko homma on tervanjuontia?

Tajusin kuitenkin vastauksen saman tien: on ihmisiä, jotka loukkaantuvat, jos eivät saa joulukorttia. On ihmisiä, jotka suuttuvat, jos perinteitä kyseenalaistetaan. Omat vanhempani esimerkiksi eivät ole vieläkään päässeet yli siitä, että minä en halua viettää joulupyhiä hiippaillen yöpuvussa sängyn ja jääkaapin väliä. Heidän mielestään se on niin ihanaa, kun ei tarvitse pukea päälle eikä tavata ketään, että he eivät voi ymmärtää, miksi minä en tee niin. Tai kuusi, sehän on niin kauniskin! Kuka nyt ei kuusta halua?! He loukkaantuvat, koska minä en toimi niin kuin he ovat opettaneet. Onkin ollut todella virkistävää olla juhlapyhien aikaan ulkomailla. Missä ei vietetä juhannusta, sinne! Pääsisikö pääsiäistä pakoon? Kun olin kerran joulun Englannissa, oli ihanan vapauttavaa mennäkin aattoiltana pubiin tapaamaan kavereita.

On ollut kiinnostavaa, mutta myös ristiriitaista seurata ADD-pupun ja Eeva-Liisan käymää keskustelua joulusta. Ehkä, jos olisin jollakin tavalla hengellinen, voisin paremmin ymmärtää, mikä joulussa sykähdyttää. Syntyykö idylli todella? Ehkä silloin kaikki hypetys, pitkät odotukset ja valmistelut eivät päättyisi tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteeseen? Tämä on se syy, miksi olen luopunut jouluperinteistä: en saanut niistä täyttymystä, ne eivät johtaneet mihinkään. Lapsena nautin joulusta todella paljon ja koin sen idyllisenä, mutta aina jossakin vaiheessa, ilman mitään ulkopuolista syytä, illuusio hajosi. Jotkut sanovat, että omien lasten kohdalla asiat ovat toisin, mutta omalla kohdallani en luule, että niin kävisi. Mielestäni on kiva tunnelmoida joulujutuilla, kuten kynttilöillä ja kukilla, mutta en ota niitä tosissani. En usko jouluun. En, vaikka vuosikausia yritin. (Olen ehkä liian rationalisti. Silti ihmettelen, eivätkö muut ole jouluisin kärsineet tyhjyyden tunteesta.)

ADD-pupulla, kuten niin monilla muillakin, on kuitenkin muitakin kuin järkisyitä olla piittaamatta joulusta. Jos juhlapyhät ovat lapsuudessa yhdistyneet kaikkein kauheimpiin hetkiin, miksi niitä ei voisi jättää taakse? Jos idylliä ei ole koskaan ollutkaan, miksi pitäisi tavoitella mahdottomia? Ymmärtääkseni ADD-pupulle sopii vallan hyvin olla viettämättä joulua, mutta ulkopuolisuus syntyy siitä, että yhteisö ei suvaitse erilaisuutta. Kysellään, onko piparit jo leivottu, ja pettyneenä tai, mikä pahinta, säälien: mitä, etkö sinä olekaan jouluihminen?

Luin lehdestä erään ihmisen kommentin, johon en täysin samastunut, mutta jonka hyvin ymmärsin:

"Joulu on liian tuskallinen juhla, se muistuttaa kaiken saavuttamattomuudesta ja katoavaisuudesta."

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Ihana ajatus muuten, että voisi mennä pubiin tapaamaan kavereita jouluna. Tai no, itse asiassa ihan sama olisiko joulu vai mikä tahansa päivä. Mutta se, että jouluna tuntee olonsa orvoksi koska ei vain voi tavata ketään jonka todella haluaisi tavata, on yksi suomalaisen joulukulttuurin ikävimmistä puolista. Ja joulukorttien lähettäminen on toinen, huokaus.

Kiukkuinen Majava kirjoitti...

Tuo joulukorttirumba on kyllä aika naurettavaa... Tuntuu välillä, että Posti väen vängällä pitää yllä tuota typerää perinnettä.

Se, että saa joulukortin joltain, jolle ei itse ole lähettänyt korttia on kamalaa.

Pidän kyllä joulukorteista ja niitä on kivaa askarrella lasten kanssa. Samoin lapset ovat ihan innoissaan - yksi lapsistani sanoi muutama päivä sitten, että ihanaa, kun kohta aletaan saamaan taas joulukortteja.

Inhoan tosin valmiita joulukortteja. Jos itse sorrun sellaisen lähettämään menee se sellaiselle ihmiselle, josta en muutenkaan välitä. Ne ovat niitä pakkokortteja. Itse tehdyt kortit ovat ihania, arvostan sellaisen saamista todella paljon. Kaunis itse tehty kortti korvaa helpostikin jopa joululahjan.

Möme kirjoitti...

Tämä ei ole poliittisesti korrekti mielipide, mutta en automaattisesti pidä kaikista itsetehdyistä korteista. Olen saanut puolitutuilta joitakin todella rumia tässä vuosien varrella. Mielestäni kaunis valmiskortti voittaa kyllä ruman itsetehdyn.

Lasten tekemät ovat sitten asia erikseen, niissä ulkoasu ei ole merkittävä, koska tietää, millaisella antaumuksella lapset ovat niitä tehneet. :-)

Valmiissa korteissa tietysti löytyy kaikenlaisia, mutta itse suosin Unicefin kortteja. Tarkoitus on hyvä, ja valikoimassa on joka vuosi todella kauniita yksilöitä. Koska kortit ovat kansainvälisiä, valikoimassa on kaikenlaisia kortteja, ja joulukortiksi voi valita vaikka rauhankyyhkyn tai huurteisen oksan - ei tarvitse tyytyä näihin tavallisenankeisiin tonttuihin ja joulukuusiin.