keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Epäonnistunut tytär

Tällä viikolla on koskettanut ja mietityttänyt Jäänaisen oivaltava kirjoitus äitisuhteestaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lapsi pyrkii aina ratkaisemaan kaikki äitinsä ongelmat ja saamaan tämän iloiseksi. Se on jonkinlainen perustarve, vasta harmoniasta syntyy turvallisuus.

Jos se ei onnistu, eikä lapselle ilmaista, että hänellä ei ole lupaa huolehtia vanhemmistaan, lapselle jää väkisin pohjaton epäonnistumisen tunne. Vaikka hän olisi ollut täydellinen lapsi, ja vaikka hän olisi aikuinen, viisas ja rakastettu ihminen, hän tuntee pohjimmiltaan epäonnistuneensa. Vaikka kaikki muu onnistuisi, lapsi epäonnistuu hänelle kaikkein tärkeimmässä asiassa: siinä, että se läheisin ja tärkein ihminen olisi onnellinen.

Oman äitini vihoviimeinen tavoite oli olla kanssani "paras ystävä" silloin, kun olin vielä lapsi ja tarvitsin äitiä, en ystävää. Kuviteltu läheisyys oli hyvä tekosyy katkeroituneelle ja yksinäiselle naiselle purkaa huoliaan lapselleen. Nyt aikuisena olen vihdoin kyennyt sanomaan, etten voi enkä halua olla äitini ystävä. Mutta äitini on asperger, eikä ymmärrä sitä.

Herkkien lasten kohdalla ei edes riitä, että lasta yritetään varjella aikuisten ongelmilta. Heille pitää toistuvasti tehdä selväksi, ettei heillä ole mitään vastuuta vanhempien tunteista. Heitä on kiellettävä ottamasta vastuuta, joka heille ei kuulu. Aikuisten on kyettävä siirtämään omat ongelmansa syrjään ja käsiteltävä ne silloin, kun lapsi ei ole paikalla. Pienillä seinilläkin on korvat: turha luulla että lapsi ei kuule, jos hän on toisessa huoneessa. Ja vaikka lapsi ei ymmärtäisi, hän kyllä ahdistuu. Lapsi kuuntelee sydämellään, ei korvillaan. Siksi lapsi kuulee aivan kaiken, mitä perheessä tapahtuu, sanottiin sitä tai ei.

En vaadi vanhemmilta virheettömyyttä; rakkaudella ja turvallisuudella voi paikata paljon. Pitäisi kuitenkin muistaa, että lapsella ei ole minkäänlaista kykyä käsitellä niitä asioita, joille hän altistuu päivittäin. Aikuisten elämä ja tunteet kiehtovat ja pelottavat lasta, koska hän ei ymmärrä niitä. Mutta hän imee kuin sieni kaikkia vaikutteita ja oppii suhtautumaan itseensä aivan samalla tavalla kuin hänen äitinsä tai isänsä suhtautuu itseensä. Tätä ei voi välttää. Ainoa keino on esimerkin voima.

Toisin sanoen, jos äiti on alkoholisti, narsisti, anorektikko, mielenterveysongelmainen, itsekeskeinen, armottoman itsekriittinen tai asperger-oireinen, kärsii tilanteestaan ja mahdollisesti vielä vyöryttää sen lapsen tietoisuuteen, tämän lapsen on erittäin vaikeaa aikuistua ja rakentaa hyvä itsetunto. Hän kantaa aikuisuuteen sisällään epäonnistumisen tunnetta ja äitinsä ongelmia.

Olemme kaikki äitiemme vartijoita. En tiedä, milloin se loppuu.

4 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Myös minun äitini on asperger-oireinen, tai oikeastaan, täysin AS-syndroomainen varmaan lähellä sataa prosenttia. Häneltä puuttuu melkein täysin empatia-kyky, kyky ymmärtää toisen ihmisen näkökantaa ja tunteita. Vaikka ei hän sitä itse tajua. Siksi hänelle ei kannatakaan kertoa tunteistaan, koska hän ei pysty suhtautumaan niihin ulkopuolisena eikä hän ymmärrä. Hänelle voi kertoa vain arkisesta, jokapäiväisestä, käsinkosketeltavasta. Sitä kautta hän itse saa turvallisuudentunnetta siitä, että hänen tyttärellään on kaikki hyvin.

Hän myös yritti olla paras ystäväni kun olin lapsi ja nuori, ja ylpeili sillä. Jakoi murheensa, ei kenties aivan kaikkea, mutta tarpeeksi. Vanhemman ei pitäisi tehdä sitä lapselleen. Ja totta, lapsen pitäisi saada turvllisuuden tunne siitä, että aikuinen ratkaisee itse ongelmansa, lapsen ei sitä tarvitse yrittää tehdä.

On ikävää, että oman mielenterveytensä vuoksi joutuu aikuisena suhtautumaan äitiinsä kaukaisesti ja torjuvasti, koska tämä itse ei ymmärrä rajoja itsensä ja aikuistuneen lapsensa välillä.

Möme kirjoitti...

Kiinnostavaa luettavaa, ja paljon yhtymäkohtia omaan elämääni. Minunkin äitini ylpeili sillä, että olemme "ystäviä", että voimme puhua kaikista asioista ja ettei minulla ole ollenkaan sellaista murrosikää kuin muilla - todellisuudessa minulla ei ollut tilaa perheessä kokeilla terveesti rajojani, mutta äiti ajatteli vain, että tulemme todella hyvin toimeen. Hän katsoi säälivästi tuttaviaan, joiden lapset olivat punkkareita, ja ajatteli osanneensa kasvattaa ylikiltin tyttärensä todella hyvin.

Hän on myös aina pitänyt meitä todella samanlaisina, ja häkeltyy aina, jos minä tuon esille sellaisia piirteitä itsestäni, joihin hän ei voi samastua. Minä taas olen teini-iästä asti tiennyt, että olemme todella erilaisia ihmisiä, enkä ole, aivan kuten sinäkään, kääntynyt äidin puoleen huolissani tai ongelmissani.

Nyt aikuisena olen kuitenkin koettanut olla äidilleni rehellisempi. Se on ollut vaikeaa, mutta ei aivan tuloksetonta. On auttanut paljon, kun olen tajunnut äitini olevan asperger-piirteinen: opettelen nyt sanomaan hänelle suoraan asioita, sillä hienovarainen ja huomioonottava vihjailu ei tuota mitään tuloksia.

Puolisoni äiti on narsisti, ja olen tajunnut, että vaikka äitini on monin tavoin rajoittunut, hän kuitenkin oikeasti välittää minusta. Hän ei ehkä ymmärrä, ei osaa samastua eikä olla empaattinen, mutta olen hänelle tärkeä. Sitä välittämistä tarvitsen, ja sitä onnistun hetkittäin äidiltäni saamaankin. Hinta vain on aika kova. Ja välillä pitää ottaa paljonkin etäisyyttä. Onneksi fyysistä välimatkaa riittää, sillä jaksan äitiä vain pieninä annoksina.

Voimia sinulle!

Raspberry kirjoitti...

Minulla on diagnosoitu aspergerin oireyhtymä ja pidän kommenttejanne loukkaavina. Jos äitisi olisi "AS-syndroomainen, lähellä sataa prosenttia", niin tuskin hän olisi edes kyennyt muodostamaan parisuhdetta, saati kasvattamaan lapsia millään tavoin. Ärsyttää kun eräät ovat ottaneet harrastuksekseen maallikko-diagnosoida kaikki luonnevikaiset aspergereiksi.

Kirjoitit että äitisi jakoi murheensa kanssasi kun olit lapsi. Se ei vaikuta millään tavalla asperger-piirteiseltä toiminnalta, päinvastoin. Minä ja useimmat tuntemani as-henkilöt emme edes kunnolla hahmota omia tunteitamme (esimerkiksi minä en osaa erottaa innostunutta ja ahdistunutta oloa toisistaan; kiihtymys mikä kiihtymys), saati että osaisimme tai haluaisimme pukea niitä sanoiksi ja jakaa niitä muiden kanssa.

Möme kirjoitti...

Ikävää, että loukkaannuit. Minulla tämän blogin kirjoittajana tai sen kommentoijilla ei varmasti ole tarkoituksena loukata ketään.

Tässä keskustelussa minä ja Jäänainen vain jaoimme omia subjektiivisia kokemuksiamme äideistämme. Emme yleistäneet emmekä puhuneet kenestäkään muusta. Tavoitteena ei ollut diagnosoida eikä väittää mitään totuudeksi.

Mielestäni äitini ei ole "luonnevikainen", vaan hänellä on nimenomaan jonkin verran asperger-piirteitä, joiden takia hän käyttäytyy tietyllä tavalla. En ole väittänyt, että oman elämän ongelmien vyöryttäminen lapsen niskoille olisi asperger-oire. Mielestäni se kuitenkin oli asperger-oire, että äitini ei osannut lukea tilanteita ja ymmärtänyt, mikä on lapselle sopivaa kerrottavaa, eikä tunnistanut ahdistustani. Vaikka kai molemmat käytimme sanontaa "jakaa murheensa", se ei tässä tapauksessa tarkoittanut tunteista vaan nimenomaan konkreettisista käytännön asioista puhumista ja oman hämmentyneisyyden jakamista.

En ole asiantuntija tässä, se on totta, mutta minulle tuo suurta lohtua se, että olen ymmärtänyt äidissäni olevan asperger-piirteitä. Hän ei ole ainoa asperger-henkilö, jonka tunnen, vaan tuttavapiirissäni on myös ihan diagnosoitujakin asperger-ihmisiä. Minun on huomattavasti helpompaa ymmärtää äitini käytöstä tämän kautta ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Se, että en pidä äidistäni, ei kuvasta yleistä suhtautumistani aspergerin oireyhtymään.