maanantai 4. elokuuta 2008

Tervetuloa takaisin

Olipahan loma. Tunnen oloni virkistyneeksi ja levänneeksi ja olen valmis taas tekemään kunnolla töitä. Rentouduin kunnolla ja silti ehdin puuhailla kaikenlaista. Hääräsin puutarhassa, leivoin mutakakun, kiertelin kotimaassa ja katselin puita sillä silmällä (=mitä haluan omaan puutarhaani), tapasin parhaita ystäviäni, näin ensi kertaa tulevan kummilapseni, joka on ollut olemassa nyt reilut 13 viikkoa, värjäsin hiukseni pinkiksi, kärsin helteestä, nauraa kikatin hervottomana hölmöille jutuille, lauloin elokuvateatterissa ja sain lahjaksi aikuisten Hello Kitty -palapelin, jonka säästän jotakin pimeää loppusyksyn viikonloppua varten.

Uusi minäni on päättäväinen ja entistä suorempi, eikä pyri lukemaan asioita rivien välistä. Uuden minäni ei tarvitse päteä tai todistella niin paljon kuin edellisen. Kävin veljeni luona ja ensi kertaa pitkästä aikaa - ehkä koskaan - pelasin tietokonepelejä ilman suorituspaineita. Mokailin ja nauroin ja nautin pelaamisesta. Mitenköhän paljon minulta on mennyt elämän nautintoja sivu suun, kun en ole osannut antaa itseni tehdä virheitä? Virheiden pelossa jotkin asiat ovat jääneet kokonaan tekemättäkin. Onneksi vielä ei ole liian myöhäistä!

Ainoa ahdistuspilkku tässä hyvässä olossani on isä. Känninen, rasittava ja ärsyttävä isä. Isä, jonka kanssa vietän tosi kivan aamiaishetken: isä keittää minullekin puuroa ja lukee lehdestä ääneen hauskoja uutisia, halusi joku kuunnella tai ei. Mutta iltapäivällä puhe alkaa sammaltaa, ja isästä tulee komenteleva, joustamaton ja jääräpäinen kaikkitietäjä, vieras ja vastenmielinen.

Isän juomiseen olen kyllä jo jotenkin tottunut. Mutta nyt seuratessani pari päivää hänen elämäänsä tajusin, että hänellä ei ole ketään ihmistä, ei yhtään ystävää, jolle hän puhuisi totta. Hän valehtelee kaikille. Miten ihminen voi elää niin? Kävisi edes terapeutilla, jotta olisi joku jolle valittaa. Sillä onneton hän on, ahdistunut ja masentunut, mutta verhoaa sen puhumiseen ja näennäistoimeliaisuuteen. Ja miten minä voin tottua siihen, että hänen elämässään ei ole mitään onnellisuutta, rehellisyyttä tai avoimuutta? Joko hänellä on aivan erilaiset arvot kuin minulla tai sitten hän elää arvojaan vastaan.

Olen yrittänyt puhua, mutta pökerryin siitä, että hän valehteli minullekin päin näköä. Aion valita kavalan kiertotien ja kirjoittaa kirjeen. Sitten kun olen valmis. Uusi minäni on kyllä sellainen, että se uskaltaa sanoa suorat sanat. Ainakin kohta.

Nyt laitan isän talteen johonkin mentaaliseen Hello Kitty -rasiaan ja keskityn tähän: maanantaiaamu, ikkunan ulkopuolella piipertävät västäräkin kohta aikuiset poikaset, on aika ottaa kuppi teetä ja tuore sämpylä ja aloittaa työt.

Ei kommentteja: