maanantai 4. elokuuta 2008

Paskaa.

Olin ajatellut, että olen jo ajat sitten alkanut tehdä surutyötä isäni takia. Hänen elämäntavoillaan näyttää ilmeiseltä, että hän tulee kohtaamaan ennenaikaisen kuoleman. Nyt kuitenkin suruni näyttää niin syvältä, että siihen verrattuna aiempi on ollut vain lievää ahdistusta. En oikein saa kiinni, mistä tämä kumpuaa. Tunnen niin suurta vihaa isää kohtaan, että sitä on vaikea kohdata. Kanavoin sen muuhun, esimerkiksi siihen, että ärsyynnyn äitiin ja arvostelen häntä.

En todellakaan voi antaa anteeksi isälle sitä, että hän vie minulta isän.
Että minä jään yksin ilman häntä.
Ettei minulla ole ketään, kenen puoleen kääntyä silloin, kun normaalisti pyydetään isältä apua.
(Minulla on todella mukava appi, mutta ei hänellä ole intressejä eikä velvollisuutta auttaa minua vaikkapa erilaisissa rakennushankkeissa tai puutarhasuunnitelmissa. Enkä voi pakottaa häntä, vaikka haluaisin.)

Sisällä on iso turvattomuus, suru ja kaipaus. Tuntuu, että tarvitsisin jonkinlaista lohdullista arkipäiväistä huolettomuutta. Mutta ystävienkään kanssa en saa tapaamisia järjestymään, enkä osaa kertoa, miten paljon juuri nyt tarvitsisin ihan vain sellaista tavallista yhdessä olemista. Sitä että saan seurata, miten hyviä isiä ja äitejä ystäväni ovat lapsilleen. Sitä että saan vaikka vain hetken olla osa jotakin perheyhteisöä, jonka koen omakseni.

Tunnen olevani emotionaalisesti naurettavan lapsi. Edelleen se pikkutyttö, joka koki ettei saa olla tarpeeksi isänsä kanssa, koska tämä oli aina töissä. Miten tästä kasvetaan aikuiseksi? Nolottaa ja pelkään, että kirje isälle on sitten se viimeinen naula arkkuun.

Ei kommentteja: