maanantai 25. elokuuta 2008

Olympialaiset

Maanantai, ja olympialaiset ovat ohi. Työpöydältä on kannettu pois televisio, joka piristi työpäiviä yli kaksi viikkoa. Paluu arkeen tuntuu ankealta.

Minusta on tullut viime vuosien aikana suuri yleisurheilun ystävä, ja nautin todella paljon kaikenlaisten olympialajien seuraamisesta, varsinkin sellaisten, joita ei yleensä televisiosta näe. Urheilun seuraaminen on kuin hyvän saippua- tai tositeeveesarjan katselua, se herättää kaikenlaisia tunteita, joiden suuruus on parhaimmillaan olympialaisten mittakaavassa.

Kaikkein hauskin hetki oli se, kun maailmanennätys-seiväshyppääjä sai mitalinsa. Yleensä urheilijat liikuttuvat palkintokorokkeella hieman, ilme on vakava, kyynelkin saattaa silmäkulmasta vierähtää. Isinbajevalla oli isommat tunteet pelissä: heti kun kansallislaulun ensimmäinen sävel kajahti, hän tyrskähti ulvomaan ääneen. Ja vollotus kesti koko laulun ajan hillitsemisyrityksistä huolimatta. Kuvaajat tuskin saivat yhtään julkaisukelpoista kuvaa, jossa naama ei olisi vääntynyt aivan tunnistamattomaksi. :-) Hauska huomata, että voittaminen koskettaa ylivertaisintakin urheilijaa.

Jos ajattelisin ennemmin, että päättymisen sijaan uusi olympiadi on alkanut? Urheilijatkin suuntaavat katseen jo seuraaviin olympialaisiin, arvioivat seuraavia neljää vuotta ja omia voimavarojaan. Lähtisinkö itsekin neljän vuoden päästä Lontooseen tekemään aaltoja?

(Eikä pidä unohtaa, että parin viikon päästä alkavat paralympialaiset. Siellä ovat ne todelliset urheilusankarit.)

Ei kommentteja: