perjantai 15. elokuuta 2008

Kirje

Vanhempien vierailusta on selvitty. Olen tajunnut, että olen todella paljon suojellut varsinkin Asperger-äitiäni maailmalta, ja aion todellakin lopettaa sen. Tällä kertaa en taantunut, en koettanut toimia puskurina, ja noloissa tilanteissa ajattelin vain, että minä olen itsenäinen aikuinen, jolla on oma elämä, ja jos joku olettaa minun olevan yhtä pompöösi ja itseriittoinen kuin äitini, niin siinähän sitten. Mitä oudoimpia (taas!) tuliaisia lukuun ottamatta kaikki meni siis ihan hyvin.

Isän kanssa oli kivaa. Hän oli hyvällä päällä, iloinen ja vitsaileva itsensä, ja nautin tosissani kahdenkeskisestä huumoristamme. Kyselin häneltä neuvoja puutarha-asioissa ja kuuntelin yllättävän kärsivällisesti hänen pitkiä sepustuksiaan jostakin televisiodokumentista; osasin jotenkin aiempaa paremmin vain olla läsnä hetkessä ilman turhaa tunnetaakkaa.

Eikä äiti ollut lainkaan niin mustasukkainen minun ja isän keskusteluista kuin aiemmin, eikä ollut koko ajan viemässä puheenvuoroa ja huomiotani. Haluaisin ajatella, että muutos johtuu siitä, että minä käyttäydyn nyt eri tavalla kuin ennen, mutta lienee turhan aikaista sortua itsetyytyväisyyteen: tämä saattoi olla poikkeus, heidän käytöksensä kun on aina ollut todella ailahtelevaa.

Niin, ja lähtiessä annoin isälle kirjeen ja pyysin lukemaan sen joskus kun on rauhallinen hetki. En siis tiedä, milloin hän sen lukee, ja sisällöstä en antanut mitään vihjettä. Jälkeenpäin tuli vähän morkkis, tietysti ihan turhaan, mutta tietenkään onnistuneen yhdessäolon jälkeen kirje ei tuntunut niin ajankohtaiselta. Vaikka ovathan ne asiat ajankohtaisia, ainahan ne ovat, olen vain tottunut niin riippuvaiseksi niistä satunnaisista hyvistä hetkistä isän kanssa, että vaatii rohkeutta ottaa ohjat käsiinsä ja riskeerata hyvät suhteet.

Kirjeessäni kirjoitin mm. seuraavasti (poisjätetyt katkelmat merkitty pisteillä):
"Ajattelin, että on paras kirjoittaa, koska tuntuu, ettei kanssasi oikein voi keskustella. Jos otan esille vaikeita asioita, olet joko ymmärtäväinen tai hyökkäävä, mutta et tunnu haluavan todella kohdata sitä, mitä minulla on sanottavaa .... Minulle onnellisuus ja sen tavoittelu on tärkeintä elämässä, etkä sinä vaikuta voivan hyvin tai olevan onnellinen. Se on raastavaa. Minun on varsinkin viime aikoina ollut todella vaikea katsella vierestä elämääsi. Huomaan miettiväni, onko sinulla ystäviä. Kenen puoleen voit kääntyä, kun sinulla on vaikeaa? Onko elämässäsi ketään ihmistä, jolle voit rehellisesti valittaa, jos tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä? Jokainen tarvitsee sellaisen ihmisen, oli se ystävä tai terapeutti. Tuntuu/näyttää, että sinä yrität selvitä elämästä aivan yksin ....
Olen pienestä asti ollut "isän tyttö".... Sinä olet ollut ja olet edelleen se, johon samastun ja jota ihailen. Olemme yhtä uteliaita, yhtä huomionkipeitä, yhtä iloisia, yhtä jääräpäisiä. Kestämme alkoholia yhtä huonosti, ja minäkin olen kokeillut sen käyttämistä väärin samalla tavalla kuin sinä: juonut yksin paetakseni sitä rankkaa, vaativaa ja armotonta elämää, jonka olin itselleni luonut.... Vasta yli kolmikymppisenä tajusin, että minun ei tarvitse omaksua enää sinun elämänkatsomustasi eikä olla yhtä kova itselleni kuin sinä olet. Voin itse valita, etten enää yritä selviytyä kaikesta yksin. Minulla on ystäviä juuri siksi, että tukeudun heihin. Ja että minä olen muutakin kuin suoritukseni .... Vaikka sinä ja äiti arvostatte pärjäämistä yli kaiken, minun ei enää tarvitse pärjätä ja suorittaa, sillä sellainen on tavattoman rankkaa ....
En myöskään aio enää pärjätä sen asian kanssa, että meidän perheemme voi eri tavoilla huonosti ja pyrkii vain ylläpitämään kulisseja .... En voi vaikuttaa siihen, miten sinä ja äiti voitte, ja jossakin määrin olen jopa hyväksynyt sen. Mutta olen tosi vihainen, niin vihainen etten ole uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.
Olen vihainen sinulle. Minusta tuntuu, että sinä viet minulta isän. Elämäntapasi vievät sinua vääjäämättä ennenaikaiseen hautaan. Enkä minä olisi valmis luopumaan sinusta vielä ....
Kun käymme teillä ja huomaan, että olet humalassa, suutun siitä, miten itsekkäästi käyttäydyt. Suutun, koska sinä et ota silloin huomioon minua, vaan olet itsekäs ja myrkytät elimistösi, joka on jo vakavasti sairas.
Näitä asioita minun on kuitenkin mahdotonta sanoa, enkä voi ilmaista tätä suuttumustani mitenkään, sillä humalassa vain suutut ja jänkkäät. Ja selvinpäin valehtelet, minullekin ....
Humalassa olet outo ja vieras, ja itsesuojelun takia minun on pakko silloin kääntää sinulle selkäni: lopettaa puhelut lyhyeen, lähteä pois, olla tulematta kylään jouluksi ....
Ärsyttää, etten pysty kasvamaan itsenäiseksi ja ajattelemaan, että juo vain, pilaa ihan rauhassa oma elämäsi .....
Jos voisin toivoa, sinä voisit hyvin, henkisesti niin hyvin, ettei sinun tarvitsisi turvautua alkoholiin. Uskaltaisit turvautua toisiin ihmisiin, olla heikko, olla avuton ja hakea apua. Oppisit sanomaan ei, lakkaisit ottamasta harteillesi niin paljon vastuuta, että ahdistut ja haluat paeta. Lakkaisit takertumasta vanhaan ja miettisit, mitä todella haluat elämältäsi.
Jos haluat elää lyhyen loppuelämän lievässä humalassa, voit aivan vapaasti sen tehdä. Mutta en ole varma, jaksanko minä katsoa sitä vierestä.
Sinne tuleminen vaatii jo nyt aika paljon sisua: koskaan ei voi tietää, mitä on vastassa. Kanssasi on ihanaa viettää aikaa, mutta muutaman tunnin kuluttua saatatkin olla sammaltava jänkkä, joka ei osaa eikä halua ottaa huomioon toisten ihmisten tunteita.
Et ole luotettava ihminen, mutta nyt minä päätän luottaa sinuun ja antaa sinulle tämän kirjeen. Ethän petä luottamustani! .... En haluaisi vieraantua sinusta enää enempää ..."


Nyt on jotenkin kevyempi olo.

Ei kommentteja: