torstai 17. heinäkuuta 2008

A letter

Ystävästäni A:sta ei ole kuulunut mitään. Ei edes jokaviikkoista päänsärkyä aina perjantaisin, kun otan lääkkeen. Ei huomiovirheitä liikenteessä. Ei yllättäviä tasapainon menetyksiä ja kaatumisia, ei portaiden tai kalusteiden aiheuttamia ruhjeita vartalossani. Ei pelkoa, ei painajaisia. Kaveria ei tunnu kiinnostavan ollenkaan.

Uusissa laboratoriotuloksissa arvot ovat jo viiterajoissa - rajojen yläpäässä, mutta silti! Eivät enää järkyttävästi viiterajojen ulkopuolella. Muutenkin olo on terve ja vahva. Vieroitusoireet mielialalääkityksestä kestivät kolmisen viikkoa ja olivat yllättävän voimakkaita, mutta nyt niitäkään ei enää ole.

Olen syvällä ja hiljaisella tavalla onnellinen.

Viime päivinä olen kuunnellut ihmisiä, jotka tuntuvat valittavan aivan tyhjästä. Heillä on kuulemma niin vaikeaa, ettei kukaan voi ymmärtää. Eikä kyllä varmaan voikaan, sillä mikään ei näytä heillä olevan oikeasti pielessä. Ei pitkäaikaissairauksia, ei muita vakavia sairauksia, ei neurologisia häiriöitä, ei mitään. He ovat silti varmoja, että koska he haluavat käpertyä itseensä ja kokea olevansa syvällisiä ja ahdistuneita ja selittämättömän ongelmaisia, he ovat meitä muita viisaampia, yksinäisempiä ja voimakkaammin kokevia. Tulee ihan oma murrosikä mieleen.

Itseensä käpertyminen on sairautta.

Minä haluan avautua maailmaan!

Ei kommentteja: