maanantai 9. kesäkuuta 2008

Syvänvihreä sade

Nyt kun olen alkanut huolehtia vain itsestäni, tuntuu, että aikaa on lähes määrättömästi entiseen verrattuna. Ajatukseni eivät enää askartele kaiken maailman minulle merkityksettömien ongelmien kimpussa, joihin puuttumiseni vain ärsytti muita. Voin tehdä, mitä haluan, ja se tuntuu huikealta.

Nytkin olen monta päivää uppoutunut puutarhasuunnitelman tekoon sellaisella intohimolla, että mieleen ei muuta mahdukaan kuin puiden kasvukorkeuksia ja pensasvalintoja. Työstän tällä hetkellä linjoja: kaarevia polkuja, istutusten paikkoja ja korkeuksia, tiloja. Seuraavaksi pääsen ihaniin yksityiskohtiin, kasvivalintoihin ja järjestykseen. Puutarhakirjojen pinot pöydällä vain kasvavat, paperit täyttyvät luonnoksista toisensa perään. Neliönmuotoinen vai ympyriäinen kiveys ulko-ovelle? Paratiisiomenapuu autotallin vai kasvimaan viereen?

Lapsena minulla oli selviytymisstrategia, jota olen noudattanut näihin päiviin asti. Perhe voi huonosti, oli rahahuolia ja muuta, vuodesta toiseen, vanhempien riitoja, alkoholismia. Ongelmia, joihin en voinut mitenkään vaikuttaa, joita en voinut ratkaista ja joista syntyneitä tunteita en osannut itsessäni yksin käsitellä.

Mutta sain äidin iloiseksi, jos siivosin keittiön tai leivoin kakun. Isän vakava ilme suli hymyyn, kun hain lehden tai raaputin auton puhtaaksi jäästä ennen kouluun lähtöä. Koko perhe kokoontui lauantaina laittamalleni aamiaiselle, ja hetken kaikki oli hyvin. Opin jo varhain, miten suurta turvaa koko perhe saa rutiineista, ja miten voin helposti ilahduttaa muita niin, että se vaatii minulta vain vähän ponnistuksia.

Minusta tuli perheen ilopilleri, se hyväntuulinen ja tarmokas tyttö, joka on aina valmis auttamaan. Luin vanhoja tyttökirjoja, jotka vahvistivat minäkuvaani: aseta toiset itsesi edelle, niin saat onnellisen elämän. Ole pyyteetön, epäitsekäs ja vaatimaton, niin sinut palkitaan rauhalla, sopusoinnulla ja rakkaudella.

Niitä asioita tavoittelin silloin ja tavoittelen edelleen: onnellisuutta, rauhaa, tasapainoa. Samoja keinoja en saisi enää käyttää, koska elämäntilanteeni on muuttunut täysin erilaiseksi kuin parikymmentä vuotta sitten. Olen kuitenkin yrittänyt käyttäytyä, kuin olisin edelleen kriisitilanteessa, ja se on hirvittävän stressaavaa. Puolisollani on adhd, mutta minä olen suhtautunut vuodesta toiseen kuin meillä olisi räjähtämisvaarassa oleva pommi olohuoneessa. Niin kuin milloin tahansa kaikki riidat, huolet, köyhyys ja alkoholismi voisivat pompata menneisyydestä tähän ja kaataa maailmani.

Vanhempani ja minä opimme kaikki uskomaan, että minä osaan huolehtia itseni lisäksi muista, että hyväntuulisuuteni on aitoa eikä pakon sanelemaa, että tarmokkuus on merkki hyvinvoinnista. En tietoisesti teeskennellyt, mutta en kyennyt kurottamaan tuon roolin takaa ulos. Hetkittäin olin määrättömän yksin ja täysin kyvytön ilmaisemaan kielteisiä tunteitani. Onneksi, onneksi ei ole liian myöhäistä oppia.
Haluan oppia suoraksi kuin keväänvihreät kuuset.

Ei kommentteja: