keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Tunnevastuu

Eilen se tapahtui, pitkästä aikaa meni vanha suoritus- ja ongelmanratkaisukoneisto päälle hallitsemattomasti. Osasin kyllä jotenkuten ratkoa ongelmia, mutta ahdistuin, en neuvotellut muiden ihmisten kanssa, enkä kyennyt hallitsemaan tilannetta tai ajankulua.

Se oli hyvä muistutus. Muistin, että vanhaan suorittajarooliini liittyy muutakin kuin vastuu tilanteista - siihen liittyy myös vastuun ottaminen tunteista. Enkä tarkoita nyt omia tunteitani, vaan muiden. Jos yrittää koko ajan tehdä elämän helpommaksi toisille, tulee samalla ottaneeksi vastuun toisten tunteista. Sen sijaan, että antaisi näiden tuntea omat tunteensa ja ratkoa omat ongelmansa ihan itse. Siinä kehittää ja ylläpitää vääristynyttä tilannetta: pyrkii suojelemaan toisia näiden omilta ongelmilta sen sijaan, että antaisi heidän tajuta ne itse, kärsiä ja hakea apua.

Omien rajojen vetäminen ja vastuun ottaminen vain itsestä muiden aikuisten sijaan on siis itse asiassa palvelus kaikille, vaikkei siltä heti näyttäisi. Toisten tarpeiden ja toiveiden ennakointi, mahdollisten katastrofien torjuminen ennalta ja miellyttäminen kiltteyden kautta uuvuttavat ennen pitkää ihmisen puhki. Se on näkymätöntä työtä, jota kukaan ei arvosta. Lisäksi se on karhunpalvelus myös sille osapuolelle, jonka taakkaa näin yritetään keventää. Pahimmassa tapauksessa se saa hänet tuntemaan olonsa kyvyttömäksi ja heikoksi, koska hän ei saa itse ratkaista oman elämänsä haasteita ja onnistua (tai epäonnistua) niissä.

Siten kiltteys voi muuttua valtapeliksi: vastuunkantaja ja ongelmanratkaisija tietää toisen ongelmiin vastaukset ja oikeat toimintatavat jo ennen kuin tämä itse, eikä uhrin omalle mielelle jää enää tilaa. Siitä on lyhyt matka siihen, että olettaa tietävänsä toisen tarpeet, eikä enää kysy eikä kuuntele. Tai sitten joku häikäilemätön käyttää hyväkseen kiltin ihmisen kiltteyttä ja uhrautumista loputtomasti.

Olen kokeillut molempia vaihtoehtoja, ja lisäksi keskitietä, eikä mikään niistä ole hyvä ratkaisu. Vaikka eilen möhläsin ja mokailin ja kaduin jälkeenpäin lähes kaikkea, opetus oli arvokas ja tarpeen. Olin päässyt jo unohtamaan, mistä olen hankkiutunut eroon. Ei riitä, että nyt aktiivisesti pyrin lepäämään ja rentoutumaan, minun on myös muistettava aina välillä tarkistaa, että kannan vain omaa taakkaani, enkä kenenkään muun.

Ja se on hyvä, sopivankokoinen taakka.

1 kommentti:

Mad Madam Mim kirjoitti...

Viisaita ajatuksia. Tuli hyvä mieli, kun luin tätä. Minun mielestäni on suorastaan taito osata erottaa oma ja toisen elämä, omat ja toisen tunteet, omat ja toisen reaktiot...Itseni on pitänyt kulkea pitkä matka ymmärtääkseni tämän.

Onneksi on riittänyt polkuja...