tiistai 4. maaliskuuta 2008

Pienenä ja onnellisena

Nyt kun elän vähemmän suorittaen kuin ennen, enkä yritä jatkuvasti päteä, arki on paljon helpompaa.
Eilen työpäivästä leijonanosan lohkaisivat tietotekniikkaongelmat, ja lopulta tajusin, että nyt vastassani on ohjelma, jota en yksinkertaisesti osaa käyttää. Ensimmäistä kertaa näin kävi, enkä alkanutkaan lyödä päätäni seinään, vaan osasin ajoissa antaa periksi ja kiertää ongelman. Ei minun ole pakko tietää ja osata ja opetella kaikkea. Se oli huojentava tunne.

Kun olin ensin kerännyt hiihtohissiin taakseni pitkänpitkän jonon ja sitten puolivälissä rinnettä kaaduin laudallani ja jouduin nöyrästi konttaamaan pois tieltä ja lopulta kävelemään takaisin alas, en jostakin syystä tuntenut tarvetta vajota maan alle. Noloahan se oli, mutta jäin henkiin. Kun olin päässyt kolmannen kerran ylös ehjänä, ja laskenut vähän aikaa kaatumatta, sain huikean onnellisuuspiikin ja aloin kehua itseäni ääneen. Vähänkö olen hyvä! Sisua ainakin löytyy! Seuraavassa hetkessä muksahdinkin sitten kumoon.

Yhden tärkeän opetuksen suorittamisesta ja sitä kautta ystävyydestä sain pari vuotta sitten, kun vietin 30-vuotissynttäreitäni. Siitä tämä itsehyväksynnän opettelu ehkä alkoikin. Odotin vieraita eri puolilta Suomea, ja huolellisen suunnittelun jälkeen halusin kaiken olevan täydellistä. Kun vieraat saapuivatkin vähän etuajassa, eikä kaikki ollut valmista, olin heille aika inhottava: komentelin ja valitin, enkä ollenkaan ilmaissut, miten iloinen olin nähdessäni heidät.

Tajusin käyttäytyväni nurjasti, mutten jotenkin voinut itselleni mitään. Morkkis sai minut olemaan vielä ikävämpi tyyppi. Yllätyksekseni ystäväni vain naureskelivat minulle lempeästi eivätkä totelleet ollenkaan käskyjäni. He eivät ottaneet asioita ollenkaan niin vakavasti kuin minä, ja kieltäytyivät suorittamasta. Se hyväksynnän ilmapiiri oli häkellyttävä. Siinä minä näytin kaikki ikävät puoleni, ja silti he hyväksyivät minut - ja jopa rakastivat minua.

Minulla on fantastisia ystäviä, jotka iloitsevat kanssani, kun intoilen, ja ovat tukenani, kun minulla on vaikeaa. Kaikkein väkevimmin koen ystävyyden kuitenkin niinä hetkinä, kun ystäväni saavat minut näkemään itseni suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin.
Silloin ymmärrän, että elämä ei ole niin vakavaa kuin luulen.
Kaikki tuntuu hetken ihmeellisen kevyeltä.

1 kommentti:

Mad Madam Mim kirjoitti...

Elämän keveyden voinee ymmärtää vasta, kun on nähnyt elämän vakavuuden. Mitä kaikkea kokeneena, mitä polkuja kulkeneena, mitä löytöjä löytäneenä, voikaan lopulta todeta elämän elämän olevan siedettävän keveää!