maanantai 11. helmikuuta 2008

A

Minulla on päässä pieni kaveri. Tosin ennen se ei ollut kaveri, vaan todellinen vihollinen. Mutta vähitellen totuimme toisiimme, ja nyt huomasin kirjoittavani "kaveri". Siitä on tullut osa minua. Enkä enää vihaa tai pelkää sitä, odottelen vain että se lähtee.
Kun sain tietää tästä tyypistä, se oli Stockan hullujen päivien kassin värinen: sellainen kirkuvan keltamusta, jossa on typerää naama, tuijottavat silmät ja iso rääkyvä teksti Hullut päivät.

Eihän sellaista jaksa katsella. Sitä yrittää teeskennellä, ettei koko tyyppiä ole olemassakaan. Vaikka se räiskyvän keltainen väri on aina jossakin sivusilmällä nähtävissä. Vaikka se on niin keltainen, että päätä särkee, päivästä toiseen. Ja vaikka se näkee minut koko ajan ja lällättelee päälle. Tunne sai minut melkein pahoinvoivaksi: että pään sisällä on jotakin vierasta, joka tuijottaa minua sisältäpäin.
Viime keväänä muistan valvoneeni öitä ja tuijottaneeni sitä takaisin. Kesällä asetin tavoitteeksi muuttaa sen väriä, vaikka vain vähän. Ja vähitellen, kun lääkkeet alkoivat helpottaa päänsärkyjä, minusta tuntui, että keltaisen, mustan ja valkoisen rinnalle alkoi tulla kuin aavistuksenomaisesti vähän muutakin väriä. Ehkä vähän ruohonvihreää. Ja valkoinen vähän lisääntyi. Eikä se keltaisen ja mustan kontrastikaan ollut enää niin räikeä.

Uhosin sille: Olet vaaraton, hoidettavissa pois. Et haittaa minua mitenkään.
Se vastasi: Ehkä, ehkäpä. Mutta minä olen silti yhä täällä
(ja minä tiedän että sinua pelottaa).

Siihen minä en osannut sanoa mitään.

Pelännyt olen ennenkin, mutta syksyn kynnyksellä olin oppinut jotakin uutta lohdutuksesta. Ja siksi minulla oli rohkeutta enemmän kuin ennen. Päätin kohdata pelkoni ja jutella tämän kauhtuneen hullujen päivien kassin näköisen tyypin kanssa. Annoin sille nimen A ja päätin tutustua siihen keskustelemalla sen kanssa. Se vastasi, ihan asiallisesti.

Sanoin: Päivää.
A: No terve. Täällähän sitä ollaan oltu samassa päässä jo vähän aikaa.
Minä: Niinpä. Et vain ole kovin tervetullut.
A: Tiedän, mutta näin tässä nyt kävi.

Ja minä ajattelin: Pitääkö sun olla noin vitun rumakin.

(Viimeksi kun yritin jutella sen kanssa, se oli vähän kärsimätön eikä oikein ehtinyt jutella. Se oli mennyt loitommas minusta ja katseli vähän syrjäkarein. Ehkä se on suuttunut siitä, että häädän sitä lääkkeillä. Ja kun se saa tarpeekseen ja häipyy, ei minun tule sitä tippaakaan ikävä. Heippa hei, ei tarvitse kirjoittaa.)

3 kommenttia:

Pupu kirjoitti...

Ihanan sympaattisesti kirjoitit. Kiva että olette vähän kaverustuneet, vaikka mitäpä virkaa mokomalla nappulalla olisi. Olen minäkin iloinen, kun siitä päästään. Terveisiä kumminkin.

ärri kirjoitti...

Ajoittain minulle tulee huono omatunto, että en ole kysellyt kaveristasi ja sinusta. Siitä kuinka sinä jaksat elää juuri tuollaisen kaverin kanssa. Vieläkään en ole oppinut kuinka kysyä ja mitä kysyä. Ihan kun se ei olisi siellä kun en asiasta kysele. Niin typerää, mutta niin vaikeaa. Yritän tunnustella olisiko nyt hyvä hetki vai jätänkö asian taas toiseen kertaan. Ajattelen vain, että kyllä sinä olet urhea kun selviät kaikesta siitä. Tällaiset draamakuningattaret tekisivät itsestään suuren numeron, jos tuollainen kaveri olisi. Mutta ehkä se on sinun tapasi juuri selviytyä siitä. Olet rohkea puskiessasi eteenpäin.

Möme kirjoitti...

Kiitos, ystävät!