perjantai 22. huhtikuuta 2016

Maan päivänä

lintujen laulu
niin syvältä metsästä
ettet muistakaan


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Kunnes tapaamme

kunnes tapaamme
sulavan lumen tuoksu
tulkoon uniisi

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Lintukirppu ja minä

siivoan pöntöt
lintukirppu ja minä
jaksamme odottaa

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Ajatukset Brysselissä

aurinko laskee
kaukana idässä kuu
pyöreä, kylmä

torstai 10. maaliskuuta 2016

Puut tuoksuvat

puut tuoksuvat
unen alla kevät
hiipii lähelle

torstai 11. helmikuuta 2016

Uusi vuosi, uudet tarinat

Eräänä syksyisenä päivänä havaihduin huomaamaan, että suru isästä oli poissa. Elämästä oli taas tullut kevyttä ja soljuvaa, täynnä pieniä arkisia iloja ja huolia. Se on hyvä tunne.

Isä tulee toki mieleen aina silloin tällöin, yllättävissäkin tilanteissa. Käyn joskus kuvitteellisia keskusteluja. Tälle isä nauraisi, huomaan, ilman haikeutta. Tunnetasolla menetykseen on ollut yllättävän vaivatonta sopeutua: suru kuluu suremalla.

Järjellä ajateltuna sen sijaan hämmentää vieläkin, että ihminen voi olla yhtenä hetkenä tässä ja toisena poissa. Se saa miettimään myös sitä, mitä itse jätän jäljelle. Talven mittaan olen käynyt pienimuotoisia kriisejä itseni kanssa siitä, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämä on niin merkityksetön ja katoava. Jos ei käytä elämäänsä täysin toisten ihmisten tai eläinten hyväksi, ei saa oikeastaan aikaan mitään pysyvää tai ikimuistoista. Sitähän se on suurimmalle osalle meistä, ja varmaan se juuri saa niin monet kaihoamaan kuuluisuutta. Vaikka pitäisi tyytyä siihen, että oma elämänpiiri on pieni, ja kuoleman jälkeen vielä kapeampi.


Pieni menetyksenpelkokin riivaa vielä. Monet pelot olen karistanut harteiltani viime aikoina, mutta tämä on sinnikäs. Mitä jos jään yksin? Yritän kävellä sitä päin.

Ehkä tämä pelko ei katoa kohtaamalla tai järkeilemällä, vaan vasta ajan kanssa? Ehkä on joku tietty ajanjakso, jonka aivot tarvitsevat siihen, että luottamus elämää kohtaan palautuu kunnolla?


Aika vähissä ovat olleet blogikirjoitukset viime aikoina. Tuntuu, että kirjoittaminen oli tahmeaa ja väsynyttä. Mutta oikeasti koen voivani hyvin, ja alkanut vuosi on valoisa, vaikkei se tästä tekstistä näykään. Uutenavuonna tuntui ihanalta kääntää uusi lehti ja jättää kuluneet kaksi vuotta taakse kaikkine huolineen ja murheineen.

En harmittele viime vuodessa muuta kuin sitä, että ystäviäni kyllä laiminlöin. Tuntui, ettei ollut aikaa eikä jaksamista kyläilyihin, ja totuuden nimessä kaikki ylimääräinen aika kuluikin perikunnan ja äidin asioihin. Nyt kun olen saanut oman elämäni takaisin (perintötalo saatiin myytyä loppukesästä ja nyt siinä asuu jo uusi perhe), on ihanaa voida taas viettää aikaa ystävien kanssa. Siten elämästä tulee merkityksellisempää.

Huoneen nurkassa ovat yhä kassissa isältä perityt vanhat valokuva-albumit. Nyt otan ne syliin kevein käsivarsin, ja sivu sivulta kuvat kertovat tarinoita. Eivät vain kertomuksia osattomuudesta, sijattomuudesta, epäsovusta niin kuin viimeksi, vaan myös iloisista kesähetkistä, huikeasta matkallelähdön tunteesta, huolella tallennetuista rakkaista ihmisistä. Sivuja käännellessä helpotus täyttää mielen: elämä ei olekaan lyhyt pimeä hetki vieraalla maalla, vaan pieniä iloja kipunoiva hämärä taival, jonka voimme taittaa yhdessä. Se on häviävää, mutta sen pitäisi riittää.

Yritetään.


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kenen unia

kenen unia
katson yö yön jälkeen?
tähdet kuin sade