Viuhunaa

Sain vasta tänään viimeisteltyä pari jo viime viikolla kirjoittamaani tekstiä. Viikko on mennyt ahkeroidessa: olen ollut tehokas töissä, huolehtinut esimerkillisesti liikunnasta, tehnyt vain pari askartelutarviketilausta nettikaupoista - ja nyt koittaa viikonloppu ja reissu pääkaupunkiseudulle. Se tarkoittaa tuskastumista vanhempiini, viihtymistä veljen kanssa, ihanien ystävien tapaamista, elämyksiä, innostumista kaupoissa, nälkäkohtauksia, räntää, melua, vilinää ja puuduttavia kilometrejä autossa. Kivaa! Tulossa on ekstrapitkä viikonloppu, keskiviikkoon saakka. Saa nähdä, mitä kaikkea hauskaa siinä ajassa keksii.

Kortti Englannin talvesta

Ulkona pyryttää lunta. Pari viikkoa jatkunut kuurainen pakkassää vaihtuu vielä vähän valkoisempaan maailmaan: nyt ei ole enää tupsuteltu vähän tomusokeria maiseman ylle vaan kaadettu suoraan paketista reippaalla kädellä. Uunissa humisee tuli, on varhainen lauantain aamuhetki ja pikkukani kurottelee turhaan korkealla pyykkitelineellä kuivuvia lehtikaalin lehtiä. Se haistaa oikein hyvin, millainen ylenpalttinen lehväkatos yläpuolella on, seisoskelee ja katselee. Tulee sitten tähän sohvan luo ja tönäisee karvaisella Y-nenällä nilkkaan: tässä ollaan. Huomiota! Ohimenevä silitys ei riitä, joten kani pompahtelee kaapin luo ja alkaa mielenosoituksellisesti punkea sen alle. Tiukka kielto saa aikaiseksi vain innostuneen korvienheilautuksen, ja pikku rikollinen kiepsahtaa ikkunan alle kyljelleen löhöilemään.

Muistan joulukorttien kanit. Lapsena tapasin katsella seinälle ripustettuja joulukortteja pitkiä aikoja ja järjestää niitä mielessäni paremmuusjärjestykseen, käänteiseen paremmuusjärjestykseen, top 10 -listaksi, värien mukaan, aiheiden mukaan ja monilla muilla tavoilla. Joka vuosi tavanomaisen kotimaisten korttien joukossa oli joitakin helmiä, jotka sykähdyttivät. Ne olivat suurikokoisia herkullisia kortteja ulkomailta. Herkän kauniita luontoaiheisia kortteja Atlantin takaa ja veikeän värikkäitä sarjakuvamaisia kortteja Britanniasta. Niissä rakastamani linnut ja kukat saivat aivan uusia ulottuvuuksia. Kanadan korteissa eksoottiset kardinaalilinnut ja mistelinoksat, englantilaisissa korteissa muratit, piikkipaatsamat, punarinnat ja mustarastaat. Joissakin korteissa suloisia luonnollisia kaniineja, oravia ja kauriita. Mattapaperia ja kohokuviointia, täyteläistä ja runsasta mutta ei liioiteltua kauneutta.

Siitä asti nuo estetiikantajuuni vetoavat linnut ja kasvit ovat olleet jotenkin erityisiä. Elämyksellisintä britannianjoulunani oli se, kun läheisiltä pusikoista kerätyt piikkipaatsaman oksat tuotiin sisälle ja niillä koristeltiin kaikki paikat. Lehdet olivat vielä syvemmän vihreitä ja kiiltäviä kuin joulukorteissa, mutta niiden piikkisyyteen eivät joulukortit olleet valmistelleet. Kun koristelu oli valmis, kädet olivat aivan naarmuilla, mutta talo näytti upealta - ja totta tosiaan - joulukorttimaiselta. Olin astunut sisään postikortti-idylliin. (Se tosin ehkä oli tapahtunut jo silloin, kun loppukesällä romanttista englantilaista ruusutarhaa hoitaessani tutustuin puutarhan kesyyn punarintaan.)

Luin viimevuotisen joulukritiikkini ja nyt tuntuu, että olen työstänyt koko juhlaa aika pitkälle - se ei herätä suuria tunteita, mutta en aio harjoittaa minkäänlaisia menoja. Aion nauttia näistä muutamasta talvikuukaudesta täysillä, polttaa kynttilöitä, kutoa sukkia ja lukea, mutta en aio yhdistää näitä asioita jouluun. Mieltymystäni joulukortteihin ei mikään kriittisyys kuitenkaan näytä horjuttavan. Aikuisena oivalsin, että monet noista kauneimmista lapsuuden korteista olivat Unicefin kortteja, ja sieltä olen sittemmin itsekin kortit ostanut. Tietysti hyväntekeväisyys on tärkeää, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että tämä on ennen kaikkea esteettinen valinta. Unicefin korteissa on kauneutta, joka kurottaa vieraisiin maihin. Rauhankyyhkyjä, palmunlehviä. Säihkyviä värejä ja pelkistettyä modernia harmoniaa.

Tänä vuonna saattavat silti jäädä Unicefin kortit ostamatta. Satuin erehdyksessä surffailemaan pohjoismaiseen joulukortti-askartelublogiin ja sen jälkeen askarteluliikkeiden sivuille. Minulle valkeni, että nykyään täältäkin saa kaikenlaisia ihania brittiläisiä askartelutarvikkeita, joilla voin itse luoda unelmieni joulukortteja piikkipaatsamineen ja punarintoineen. Muutaman suorituskeskeisen vuoden minussa uinunut luova askartelija heräsi taas. Viimeksi olin näin innoissani, kun kävin vuosia sitten kirjansidontakurssin - silloinkin valvoin sängyssä pikkutunneille, kun suunnittelin kirjankansia. Nyt mielessä pyörivät mitä ihanimmat luomukset ja haaveilen kaikenlaisista työvälineistä, kauniista papereista ja upeista väreistä. Ostoksille!

Unessa lentelevät mustarastaat.

Vanhempainpalvonta

Näin unta, että istuin vanhempieni kanssa pöydän ääressä ja annoin tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä olen perheemme alkoholikulttuurista. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta kuuntelivat. Välillä isän kasvoille meinasi tulla vähättelevä hymy, mutta sain terävillä sanoillani sen äkkiä pyyhittyä. Herätessä oli puhdistunut olo.

Tunteeni vanhempiani kohtaan ovat enimmäkseen vähemmän helliä. Tietysti rakastan heitä jollakin rasittavalla biologisella väistämättömyydellä, mutta heidän seurassaan lämpimät tunteet pääsevät harvoin pintaan, niin suuri on ärsytyksen aste. Minulle sopiva seurustelutiheys on puhelu enintään kerran viikossa ja livetapaaminen joka toinen kuukausi. Viimeksikin kun äiti soitti, ensimmäinen ajatus oli: "mitä nyt taas, vastahan me tässä joku päivä juuri juteltiin, eikö se riitä!"

Äiti halusi soittaa minulle, koska hänellä oli mieli maassa ja hän kaipasi piristystä. Eikä sattunut kysymään - kuten ei ikinä kysy - onko minulle sopivaa soittaa kesken työpäivän. Tällä kerralla olin nälkäkuoleman partaalla, tietokoneohjelma oli juuri sanonut sopimuksen irti ja yritin kehittää ratkaisua neuvottelemalla veljeni kanssa verkossa. Mutta kaikki se pitää tietysti laittaa jäihin siksi ajaksi, kun eläkeläisäitini suvaitsee valittaa siitä, miten hänellä on liian vähän kangasta suunnittelemaansa ompelutyöhön ja miten hänen pitäisi löytää uusi kampaaja! Pidettyäni puhelinta korvalla vartin (jatkoin samalla juttelua tekstitse veljeni kanssa ja asentelin tietokoneohjelmia) sanoin suoraan, että nyt on kyllä huono hetki, ja lopetin puhelun lyhyeen. Ei tainnut äiti saada kaipaamaansa piristystä. Ihan kuin se olisi minun tehtäväni.

Suhteeni vanhempiini ovat kyllä muuttuneet parempaan suuntaan. Huomattavastikin, kun vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Isälle kirjoittamani kirje on muuttanut välejämme jotenkin välittömämmiksi, vaikkei mistään puhutakaan. Ja äidin suhteen omaksumani asperger-strategia toimii. Olen yhä enemmän oma itseni heidän seurassaan, ja minua ahdistaa harvemmin.

Perheeni takia suhtaudun perhesuhteisiin ehkä inhorealistisestikin. Katson tuntemiani vanhempia ja toivon, että heidän lapsensa eivät koe vanhempiensa odotuksia ahdistavina ja toisaalta eivät kasvaessaan muutu aivan toisenlaiseksi kuin vanhemmat toivovat. Lähtökohtaisesti arvelen, että kaikki osapuolet on tuomittu pettymään.

Näin ei varmasti joka perheessä käy. Varmasti vanhemmat ja lapset voivat olla aidosti ylpeitä ja kiitollisia toisistaan. Mutta ikäviä yllätyksiä tulee varmasti puolin ja toisin, niin suuret tunteet ovat pelissä. Ajattelen myös, että vanhemman tehtävä kasvattajana on tehdä itsensä tarpeettomaksi - silloinhan vanhemmuus on onnistunutta, kun lapsi kypsyy ja itsenäistyy järkeväksi aikuiseksi. Syntymähetkestä asti lapsen tehtävä taas on irtautua vanhemmastaan. Kaikki eivät siinä onnistu, ja silloin vanhemmalle voi jäädä valheellinen ilo siitä, että lapsi tarvitsee häntä. Äitini esimerkiksi iloitsee siitä, että päätöskyvytön ja epävarma asperger-veljeni soittaa hänelle kysyäkseen neuvoa. (Minä taas iloitsen silloin, kun veljeni soittaa minulle, koska ainakaan hän ei silloin soita äidille kuin lapsi.) Todellisuudessa äitini pitäisi tuntea surua siitä, että veljeni ei kykene hoitamaan omia asioitaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Tästä pääsenkin aiheeseen, jonka Ilona otti esille tuon edellisen kirjoitukseni kommenteissa: vanhemmuuden glorifiointiin. Ehkä perheet toimisivat paremmin, jos meillä ei olisi sellaisia perheihanteita, joita pitää oikein kansallisin juhlapäivin ylläpitää. Olen samaa mieltä Ilonan kanssa isänpäivän turhuudesta, ja äitienpäivä on mielestäni vielä pahempi. Niissä tulevat esiin yhteiskunnalliset asenteemme pahimmillaan: äiti on myyttisen hyvä hahmo, jota pitää hemmotella vaaleanpunaisin ruusuin, liikuttavin kortein ja naisellisin yöpaidoin, isä taas on kunnon kaveri lapselle, josta nähdään vain toiminnallisia tai hauskoja rooleja (lahjaksi isälle virveli, akkuporakone, poliittinen romaani, navigaattori tai sarjakuvasukat).

Yhtenä viikonloppuna vuodesta (ja muutama viikko sitä ennenkin mainoslehdissä) tämä stereotyyppisen isän hirviö ottaa vallan. Sen taakse katoaa se ihminen, jolla on suhde lapseen, ja päällepäin näkyy vain median luoma isyyden ja ennen kaikkea miehuuden ilmentymä. Samoin käy äitienpäivän kohdalla, sillä erotuksella, että äitienpäivänä korostuu nimenomaan äitiys, ei naiseus. Isänpäivänä taas isyys on toissijaista, mieheys on se mitä tähdennetään. Äidille kehotetaan antamaan lahjaksi vapaata perheestä ja kotitöistä: hierontaa, shoppailua, herkkuhetkiä. Isänpäivän lahjamainonnassa taas mies ei vaikuta perheelliseltä lainkaan isä-sanaa lukuun ottamatta.

Koskaan ei tuoda esiin sitä, että näinä päivinä voitaisiin juhlia vanhemmuutta yleisesti viettämällä lasten ja vanhempien yhteistä aikaa. Ja tarkoitan tällä nyt nimenomaan lasten kannalta laatuaikaa, en mitään tylsiä isänpäivälounaita! Jos jotakin, näiden päivien pitäisi olla lasten juhlia, ei niin, että lapset joutuvat keksimään vanhemmilleen lahjoja. Vanhempien pitäisi keksiä kivoja tapoja olla lastensa leikeissä mukana sinä päivänä. Varsinkin isien.

Minulla näköjään riittää tästä aiheesta mielipiteitä melko paljon siihen nähden, etten ole itse vanhempi, en äidin (hoivaaja) enkä isän (viihdyttäjä) roolissa.
Toisaalta olen tytär, joten minulla on paljonkin asiantuntemusta. ;-)

Oikeasti minua raastaa isänpäivässä ja äitienpäivässä kaikkein eniten ne lapset, joilla ei ole isää tai äitiä. Joko koko ihmistä ei ole, tai sitten hän ei ole lapselle läsnä. Näitä lapsia on paljon, ja heidät tehdään näinä juhlapäivinä ydinperheen ylistyksessä täysin näkymättömiksi. Millaista heille on askarrella puuttuvalle vanhemmalle korttia koulussa? Miltä tuntuu seurata monta viikkoa ulkopuolisena tätä tummansinistä/vaaleanpunaista juhlahumua? Sirotellaan vaan suolaa haavoihin, onhan nyt isänpäivä!

Voi pyhä sylvi

Jotta blogittelu ei mene pelkäksi tunnelmoinniksi, ajattelin tässä kuussa kirjoittaa vähän paneutuvammin asiaakin. Kuukausi vaihtui melko ristiriitaisissa tunnelmissa ja enimmäkseen melkoisen ärsyyntymisen merkeissä. Syy: nämä eri juhlapyhät.

Joka vuosi raivostuttava asia on ihmisten itsepintainen tapa kutsua pyhäinpäivää "pyhäinmiestenpäiväksi". Päivän nimi on vaihtunut jo 1960-luvun lopulla! Olisiko aika luopua vanhasta nimestä? Feministi minussa herää verenhimoisena vampyyrina joka vuosi, kun kaikki naispyhimykset hävitetään olemasta patriarkaattiperinnettä jatkavalla reliikkinimellä, josta tulee tosiaan mieleen vain ja ainoastaan jotakin partaisia ukkoja. (Pyhäinpäivän "pyhät" ovat kuitenkin alunperin katolisia pyhimyksiä, joista suurin lienee tämä eräs nuori Maria-neito.)

Siihen nähden, etten ole uskovainen, minulla on näköjään aika vahvat mielipiteet joistakin kirkollisista pyhistä. :-) Mutta tämä asia jaksaa kiusata minua joka vuosi yhä enemmän.

No, pyhäinpäivää en siis vietä millään asiaankuuluvalla perinteisellä hartaudella. Sen sijaan mielestäni on aina ollut hauskaa, että kelttiperinteestä kumpuavaa Halloweeniä vietetään muualla maailmassa, ja sen perinteet näyttäytyvät yhtä kiinnostavan eksoottisina kuin vaikkapa kiitospäivän ja Guy Fawkesin päivän menot. Anglosaksista kulttuuria kohtaan tuntemani sympatia saa minut kyllä toivottelemaan Happy Halloweenia leikkimielisesti kansainvälisissä yhteyksissä samalla tavalla kuin vietän omaksi huvikseni pancake dayta tai kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna tajusin kuitenkin, että tämä alun perin suomalaista kekriä vastaava juhla on rantautumassa sellaisenaan Suomeen. Kaupungeissa lapset kuulemma kiertävät ovelta ovelle ehdottamassa karkkia tai kepposta, ja ainakin yhdellä kaupallisella radioasemalla vietettiin pyhäinpäivän aattona Halloween-juhlaa.

Mistä pääsenkin itse asiaan: Halloween on aina 31.10. Joka vuosi. Sen sijaan pyhäinpäivä ja sen aatto Suomessa ovat aina lauantaina tietyllä aikavälillä. Käytännössä pyhäinpäivän aatto voi suomessa olla vaikka 5.11., viettävätkö ihmiset sittenkin Halloweenia melkein viikon muuta maailmaa myöhässä? Naurettavaa, sanon minä.

Ahdistun siitä kritiikittömyydestä, mikä tässä mielestäni näkyy. Voisiko näitä asioita vähän ajatella? Onko mitään järkeä siinä, että otetaan jokin asia omaksi täysin irrallisena sitä ympäröivästä vieraasta kulttuurista?

Miksei voida herättää henkiin suomalaista kekriä ja omaksua siihen kullekin mieleinen tapa viettää karnevalistisen kauhuromanttista iltaa pyhäinpäivän aattona? Kekrin ja Halloweenin / kelttiläisen Samhainin teemat ovat samat: satovuosi vaihtuu ja ruoan pitää olla säilöttynä talven varalle. Vainajien uskotaan olevan liikkeellä, ja erilaiset ennustukset ja taiat ovat arvossaan.Talosta taloon kiertävät eläimiksi tai kummajaisiksi pukeutuneet hahmot vaatien kestitystä. Juhlan vastapari on toukokuun alussa vietettävä kevään juhla. Kuulostaako tutulta?

Tassuttelua hämärissä

Sisältä näyttää, että alkaa jo hämärtää, ja tulee kiire. Ulkona onkin vielä valoisaa, vaikka sataa tihuttaa ja sumu leijuu elävänä notkelmissa. Harmaa ilma on kosteanviileä ja ensimmäinen syvä hengenveto helppo. En muista, milloin olen viimeksi hakenut vanhaa ystävääni lenkille.

Ystävällä on kuitenkin parempi muisti. Hännänheilutus ja yleinen touhotus paljastaa, että tämä kaveri tunnistaa lenkkivaatteeni eikä luule minun tulleen kyläilemään. Malttaa silti olla vetämättä, niin monta kertaa olemme yhdessä kuljeskelleet, että olemme oppineet toistemme toiveet.

Komentaa ei paljon tarvitse. Se osaa kiertää aurauskepit oikealta puolelta, varoa autoja ja pysyä kuulolla. Metsätiellä irrotan hihnan ja kiellän menemästä kauas. Pää kääntyy hieman kuin vastaukseksi, kyllä se kuuntelee ja tottelee. Luotettava tyyppi. Katselen sen menoa ja tajuan, että se on tullut jo vanhaksi. Kävely on hitaampaa. Lonkat vaivaavat.

Äkkiä kaveri on jäänyt taakse. Käännyn katsomaan, kun se kiskoo risukosta isoa karahkaa heitettäväksi. Istuu alas halko hampaissaan ja kallistaa vähän päätä - se osaa olla vetoava! Nyt ei leikitä kepillä, lääkäri kielsi, minä pahoittelen ja koetan innostaa muihin leikkeihin. Välillä sen on silti varmuuden vuoksi pysähdyttävä, istuttava ja kysyttävä varmuuden vuoksi vielä, eikö sittenkään. Harmittaa.

Kosteassa metsässä on hiljaista, kuuluu vain meidän molempien tasainen puuskutus. Ja äkkiä metallinkaikuiset huudot, kun kuusi joutsenta lentää täydellisessä symmetriassa ylitsemme. Niiden tulosuunnassa olen erottavinani sumuisen pellon laidalla valkoisia pisteitä.

Alkaa hämärtää, kohta erottuu vain vaaleiden lehtien mosaiikki metsänpohjalla. Varjopaikoissa on ensilumen rippeet. Satelee, ja nostan katseeni suoraan ylös, jossa sorjat tummat oksat piirtyvät grafiitinharmaata taivasta vasten. Silmut erottuvat selvästi, ensi kesän lehdet kuoreen käärittyinä.

Pieni onnellisuus hiipii rintaan. Jatketaan vielä vähän aikaa, eikö vain, kysäisen, ja saan vastaukseksi iloisen hännänheilautuksen. Metsäpolku vaihtuu hiekkatieksi, ja kun alkaa olla niin pimeää, ettei enää näe, on aika kääntyä kotiinpäin.
Kiipeämme viimeistä mäkeä molemmat naama virneessä ja tassut kuraisina.

Toinen talvi

Nämä päivät muistuttavat kovasti eteläisestä Britanniasta. Siellä oli aivan tällaista talvella. Lämpötila muutaman asteen nollan yläpuolella, ruoho vihreänä, ilmassa kummallinen pysähtynyt ja odottava tunnelma. Lunta ei sinä talvena satanut kertaakaan, mutta vettä aina välillä juuri tällaisena sumuisena, vaimeana kohinana, joka kiinnittyy koko päiväksi oksiin pisaroiksi. Puissa oli tietysti vähän enemmän vihreää, mahoniat syvän tummanvihreinä talvellakin, ja tammet alkoivat karistaa ruskettuneita lehtiään vasta kevään tullen uuden kasvun tieltä.

Se oli kummallinen talvi. Sitä ei oikeastaan ollut. Syksy venyi, yhä hidastuen, kunnes melkein pysähtyi jonakin harmaana tammikuun päivänä, jolloin näin taas ensimmäiset tarhaorvokit jonkin talon pienellä etupihalla. Ja sitten alkoivatkin lumikellot kukkia, aivan konkreettisesti keskellä talvea. (Vietin sen rattoisan illan ystävien kanssa Snowdrop-nimisessä pubissa Snowdrop lanella läntisessä Sussexissa). Hitaasti kevät alkoi keriytyä auki, narsissit nousivat kaikkialle ja huhtikuussa sinikellot värittivät vehreät metsiköt ihaniksi.

Se oli kummallinen kevät. Kaunis ja erikoinen ja kukkaisa, toki, mutta täysin ilman sitä juovuttavaa huumaa, joka täällä syntyy lumen ja jään vihdoin hellittäessä pitkän kylmän puristuksensa maasta. Ilman sitä mieletöntä kiihkoa, jolla täällä puhkeavat koivut lehteen ja peipposet laulamaan, ilman villiä kasvun voimaa, joka parissa viikossa vaihtaa maanpinnan kesäturkkiin: ruskeasta vihreäksi. Ja ilman sitä kaikkeuselämystä, jonka voi kokea löytäessään ensimmäisen kukkasipulin verson seinustalta, kun maassa on vielä puoli metriä lunta, kun häikäisevä, kaivattu aurinko valaa jääpuikkoja räystäille ja huhtikuun kaipuu alkaa käydä sietämättömäksi.

Nuo yli kymmenen vuoden takaiset tammikuun lumikellot ovat silti painuneet johonkin sydämen sopukkaan. Ja nyt kun ensilumi pääsi yllättämään, jäikin maahan ja näytti tekevän talvea aivan ennenaikaisesti, kaupassa Galanthus nivalis oli laitettu alennukseen muiden kukkasipulien kanssa. Olin ollut tämän aikaisen lumen pysyvyydestä niin vihainen, että sisuni kuohahti ja ostin monta pussillista lyyrisiä unelmia valkoisista kukista ja lyhyestä talvesta.

Niiden takia piti sitten katkaista tämä sisällä murjottaminen, vetää saappaat jalkaan ja etsiä lumeen hautautunut kaatunut puutarhalapio. Tunnusteleva ensimmäinen lapionisku olikin riemun aihe: maa on lumen alla vielä enimmäkseen sula. Kyllä näitä vielä istuttaa!

Viikon ensilumi

Ihmetyttää tämä valo. Auringon ja koivunlehtien kullansävyiseen leikkiin sekoittuu lumen yllättävä, timantinkova säihke. Ja kaiken yllä mittaavat sänkipeltoja joutsenet raskain siiveniskuin.

Lumisade on tauonnut ja ilmassa on taas tilaa lehtien lennolle. Kohta saadaan vettä.